Kiekko

HPK nousi pettymyskauden jälkeen välieriin – Sihvosen analyysi: Enemmistö pelaajista nosti tasoaan hämmästyttävällä tavalla

Petteri Sihvonen analysoi välieriin komeasti selviytyneen HPK:n kauden kehitystarinaa.

HPK:n kausi on ollut tähän mennessä monipolvinen.

Se on ollut paikoin kuoppainen, mutta toki enimmäkseen on tapahtunut hyviä asioita. Pitää muistaa, mitkä olivat asetelmat ja odotukset viime syyskuussa: nyt ne kaikki on ylitetty ja reippaasti sittenkin, kun joukkue valmistautuu pelaamaan peräti välieriä.

 

Antti Pennasen pelikirja ei ollut tälle joukkueelle läheskään valmis, kun sesonki käynnistyi. Mutta siitä viikko viikolta Pennanen on tehnyt erinomaista työtä.

Voin mennä hänen nahkoihinsa ja sitä kautta kuvata taivallettua polkua: Eteen on tullut uusia ja uusia pelillisiä haasteita, jotka on pitänyt ratkaista aina kohta kohdalta. Välillä näytti, ettei kokonaisuus tule valmiiksi, mutta lopulta valmentamisen sitkeys palkittiin.

Päävalmentajan on täytynyt sietää valtavasti, koska hänen ymmärryksensä pelistä on niin vahva. Pennanen jos kuka on kaiken aikaa nähnyt, mikä kiikastaa, ja siinä sitä sietämistä aikaa vastaan vaaditaan.

Ensin oli vain lähinnä eteenpäin puolustaminen, riistopelaaminen ja kohtuullinen kyky luoda määrällisesti melko paljon maalipaikkoja. Toisinaan pakit ajoivat vastaan, välillä päävalmentajan oli toppuutettava sitäkin.

 

Aika pian syntyi erinomainen ja omaperäinen tapa pelata pitkiä hyökkäysalueen hyökkäyspelejä vyöryttelemällä kiekkoa laidan viertä pitkin.

Tästä sanoisin sen syvän nerouden, mikä on Pennasen havainto jääkiekkoilun erikoisuudesta verrattuna muihin joukkuepallopeleihin: peliväline ei karkaa pelialueen ulkopuolelle, vaikka sitä lähettelee rajustikin sinne tänne pelaajalta toiselle, tai vaikka välillä jopa vastustajalle.

Arvelen, että tämä oivallus – oli se Pennasen päässä tuossa muodossa tahi ei – johti ratkaisevaan siirtoon, mikä sai pelin lopulta virtaamaan juohevasti.

Kerho löysi konstin pelata nopeahkoja alivoimaisia hyökkäyksiä niin, että kiekkokontrolli säilyy.

Tämä on uutta koko kiekkoilevan Suomen mittakaavassa. Myös tässä hyödynnetään joko kiekon vyöryttelyä vastustajan siniviivan jälkeen tai sitten pelataan ristikiekko.

Tästä asetelmasta syntyy hyökkäämiseen pelaamisen kolmas rytmi, jossa ei tehdä tilaa, eikä varsinaisesti voiteta tilaa, koska tilanne ei avaudu – vaan hyökätään alivoimaisena, voitetaan hetki aikaa, ja pian ollaan taas kiinni hyökkäysalueen hyökkäyspelissä.

Tämä pelaamisen rulla – toki myös monin muin vihvahtein – alkoi lopulta iskostua koko joukkueen selkärankaan viimeistään tammikuussa. Kun pelaajat oivalsivat pelitavan, alkoi siitä syntyä valtavaa itseluottamusta yksilöille pelata. Enemmistö pelaajista alkoi nostaa tasoaan hämmästyttävällä tavalla.

 

Otan esimerkkejä. Pakkipariksi kaukaloon saattoi alkaa lähettää huoletta jopa kaksikon Markus Niemeläinen ja Miro Karjalainen. Petteri Nikkilästä kasvoi koko sarjan kärkipakki. Ja suurissa vaikeuksissa reippaasti yli kauden vaeltanut Jesper Lindgren on ollut varsin jämäkkä ja taitava puolustaja hänkin.

Robert Leinoa olen seurannut tarkasti. Leino ei ensin ostanut ollenkaan keskeneräistä pelitapaa, mutta pelin tultua valmiiksi Leinokin on ottanut paikkana Liigan aivan parhaiden senttereiden eturivissä.

Näen, että pelitapa auttoi paljon myös Teemu Turusta, kun hän taisteli peräti pistepörssin voitosta. Kuvaavaa on, että Turunen on yleispelaaja, ei pistolinko, ja silti tulosta tuli yllin kyllin. Jere Innalan nousu parrasvaloihin on myös merkki siitä, että joukkueen asiat ovat olleet hyvällä mallilla. Useita muitakin esimerkkejä voisi mainita.

Kuvaavaa on, että Kerho kesti välillä jopa erinomaisen ykkösmaalivahtinsa Emil Larmin loukkaantumisen.

 

Nyt on hetki aikaa huokaista. Kerho voi rauhallisin mielin odotella, tuleeko välierissä vastaan Tappara vai Kärpät.

Siihen leikkiin HPK lähtee haastajana. HPK:n nälkä ei ole vielä tyydytetty. Hämeenlinnan kevät on oranssi.