Kiekko

Sihvonen: Leijonien kaikkien aikojen mahdollisuus valui hiekkaan – "En tunne tätä Marjamäkeä"

”Vähän pitäisi tehdä enemmän. Tällä ei voita.”

Urheilufilosofi Jyri Puhakainen sanoo, että urheilijan kokemus urheilusta ei ole käsitteellinen eikä sanallinen, se on kehollinen. Silti tällä kertaa suomalaisen jääkiekkoilun seuraava suurpelaaja, Leijonien puolustaja Miro Heiskanen osuu tietoisesti tai tahattomasti aivan oikeaan, kun hän sanoi verekseltään Kanadalle koetun Pyeongchangin olympialaisten puolivälierätappion jälkeen nuo sanat: Vähän pitäisi tehdä enemmän. Tällä ei voita.

No ei kai voita muuta kuin onnella, jos päävalmentaja jättää pelistä puolet eli hyökkäämisen lähes kokonaan pois pelisuunnitelmastaan.

 

Olen yhä aivan ymmyrkäisenä hämmennyksestä. Ei tässä näin pitänyt käydä, mutta tähän on tultu. Kaikista suomalaisista huippuvalmentajista juuri Lauri Marjamäki yhdessä kahden muun huippuvalmentajan, Mikko Mannerin ja Jussi Tapolan, kanssa päätyivät olympialaisten h-hetkellä pelisuunnitelmaan, joka perustui vain ja ainoastaan puolustamiseen, ja vielä kerran puolustamiseen.

Emme voi tietenkään jälkikäteenkään päästä siihen illan tahi yön palaveriin, jossa valmennusjohto on lyönyt viisaat päänsä yhteen ja tullut siihen johtopäätökseen, että kaikista mahdollisista jääkiekkoilun valittavissa olevista kymmenistä pelitaktiikoista orjallinen 1-4-trap on paras vaihtoehto Leijonille, vaihtoehto, jolla Suomi todennäköisimmin lyö Kanadan joukkueen laudalta. Jos jossakin valmentajien palaverissa olisin halunnut olla läsnä kärpäsenä katossa niin juuri tässä.

Siellä on eletty toisilleen perin tuttujen valmentajien kesken eräs suomalaisen jääkiekkohistorian kummallisin ja voimallisin sudenhetki, jossa muulle jääkiekkoyhteisölle tuntemattomat voimat ovat ottaneet vallan näistä nuorista lahjakkaista valmentajista.

Tunnen kuin omat taskuni sen Lauri Marjamäen valmentajana, joka koutsasi Bluesissa ja valmensi Kärpät kahteen upeaan mestaruuteen Liigassa. Tätä Marjamäkeä en tunne, joka on toiminut Leijonien päävalmentajana kohta kaksi sesonkia täyteen.

 

Jos Lauri Marjamäelle olisi kolmisen vuotta sitten väittänyt, että tulet Leijonissa peluuttamaan Kanadaa vastaan puolivälierässä totaalista 1-4-trapia, Marjamäki olisi hyökännyt vastaan: En ikinä!

Ja tuskin Marjamäki olisi Kärpissä juuri mestaruuden voittaneena päävalmentajana nähnyt järjen hiventä siinä, että jos hän saisi joskus käsiinsä Leijonat ja edessä olisi maailmancup, hän ottaisi penkin taakse pakkeja peluuttamaan entisen NHL-pelaajan Teppo Nummisen.

Kärpissä Marjamäki ei veivannut joukkueensa pelisuunnitelmaa jatkuvasti vastustajien ehdoilla. Sen sijaan Leijonissa Marjamäki on tehnyt sitä jatkuvasti niin EHT:lla kuin MM-kisoissa kuin olympialaisissa. Seuraus on ollut, ettei Marjamäen Leijonille ole päässyt muodostumaan omaa, selkeää peli-identiteettiä. Ilman identiteettiä pelaava joukkue suorittaa aina ja väistämättä ilman riittävää itseymmärrystä ja itseluottamusta.

Vaikka olen kohtuullisen paatunut jääkiekkoanalyytikko, silti vastanpohjassani jo nipistelee. Jännitän, millaisia pelisuunnitelmia tulevissa Tanskan MM-kisoissa Marjamäki, Manner ja Tapola saavat keksittyä yöllisissä palavereissaan eri vastustajia silmällä pitäen.

 

On suomalaisen jääkiekkoilun onni ja pelastus, että kevään MM-kisojen jälkeen Leijonien ruoriin tekee paluun isäntämiehen ottein Jukka Jalonen.

Hän ei veivaa pelisuunnitelmilla eikä päästä lähellekään joukkuetta seurustelu-upseereja ja sivuadjutantteja. Luvassa on paluu Meidän pelin kultaiselle keskitielle

Kirjoittaja on Hämeen Sanomien jääkiekkoanalyytikko

Päivän lehti

7.4.2020