Kiekko

Sihvonen: Suomi-kiekko löysi vihdoin yhteisymmärryksen – “Kuuluu enää kääntyvien takkien kohina”

Jääkiekkoanalyytikko Petteri Sihvonen arvelee, että Nuorten Leijonien mestaruuden myötä koulukuntakiistojen jälkeen Suomi-kiekkoon on laskeutunut rauha ja yhteisymmärrys.
KUVA: Pasi Mennander / Leijonat.fi

Olen kirjoittanut tuhansia kertoja sanat ’Meidän peli’.

Siihen nähden ei ole yllätys, että jälleen nuo sanat ovat keskeinen osa tätäkin kolumnia. Jos Suomen Jääkiekkoliitossa oltaisiin oltu silloin joskus 2008-2009 paikkeilla huolellisempia suomen kielen kanssa, suomalaisen jääkiekkoilun eräänlainen yläotsikko olisi pitänyt kirjoittaa muotoon: Meidän pelimme.

Meidän pelin voi mieltää kahdella tavalla. Se on yhtäältä Suomessa kehitetty jääkiekkoilun pelitapa. Toisaalta se on enemmän, se on peräti jääkiekkofilosofia, joka määrittelee suomalaisen jääkiekkoilun lähes koko olemistavan. Itse olen käyttänyt sitä enemmän ensin mainitussa pelitavan merkityksessä.

Viimeiset 10 vuotta sen jälkeen, kun Jääkiekkoliitossa pidettiin syksyllä 2009 niin kutsuttu Suuri seminaari, jossa tehtiin jääkiekkoiluumme Erkka Westerlundin johdolla monia uusia linjauksia, ovat olleet Meidän pelin suurta voittokulkua.

 

Suomi on tuona aikana voittanut yhden aikuisten maailmanmestaruuden, kolmen nuorten maailmanmestaruutta ja kaksi 18-vuotiaiden maailmanmestaruutta. Sen lisäksi nuoret suomalaiset pelaajat ovat Sebastian Ahon, Mikko Rantasen, Patrik Laineen ja Miro Heiskasen johdolla valloittaneet NHL:n.

Tuon kaiken taustalla on: Meidän peli.

Meidän pelillä on ollut kaiken aikaa voimakas oppositio niin lajin sisällä kuin jääkiekkojulkisuudessa. Tuo oppositio on iskenyt aina, kun vähänkin on antanut aihetta. Pari edellistä lätkäkautta on ollut opposition kulta-aikaa. Opposition ääni on artikuloitunut ulos suurimman suomalaisen mediatalon kautta.

Opposition viimeisen linnoituslinjan piti olla täysin lyömätön. Se kulki tuolla kaukana, meren takana; se sijoittui pohjoisamerikkalaiseen pieneen jääkiekkokaukaloon. Siellä suomalainen jääkiekkoilu ei voisi pärjätä opposition mukaan Meidän pelillä.

Nyt tekisi mieleni sanoa, kuten postmodernistit sanoivat 1989: Historia on päättynyt. Ja niin tavallaan onkin käynyt pienemmässä mittakaavassa suomalaisessa jääkiekkoilussa. Enää ei ole taistelua Meidän pelin kannattajat vastaan Meidän pelin vastustajat. Jäljellä on enää: Meidän peli.

 

Päävalmentaja Jussi Ahokkaan Nuoret Leijonat teki hurjan tempun, ja juurikin Meidän pelillä. Maailmanmestaruus tuli sillä lätkällä, joka on suunniteltu Jääkiekkoliiton piirustuspöydällä ja kehitetty sekä liitossa että seuroissa suurella vaivalla.

Oppositio ikään kuin viimeisenä kuolinkorahduksenaan ehti vielä viime syksynä ilkkua, että Jääkiekkoliiton pelipuhe on jotakin kummallista ”vierumäkeä”. Nyt kuuluu enää kääntyvien takkien kohina, kun oppositio kätkee entisiä kirjoituksiaan netistä ja kieltää itsensä.

Eikä se Meidän peli ole mitään rakettitiedettä, kuten Meidän pelin keskeisin arkkitehti Jukka Jalonen tapaa sanoa.

Väistämätön johtopäätökseni on, että Jalosen paluu Leijonien päävalmentajaksi vaikutti myös Nuorten Leijonien tekemiseen: oli Ahokkaalla vaade, lupa ja selkänojakin peluuttaa muun muassa viivelähtöjä.

 

Nostan analyytikon hattuani myös Jääkiekkoliiton huippu-urheilujohtaja Rauli Uramalle. Hän eli kovia aikoja pari vuotta, kun kritiikki liiton suuntaan oli ankaraa. Urama tuli, näki ja voitti. Urama näki kaiken aikaa, samoin kuin minä näin, että suomalaisen jääkiekkoilun on turvattava Meidän peliin.

Nuorten Leijonien maailmanmestaruudella on valtava merkitys suomalaiselle jääkiekkoilulle. Enää ei ole kenenkään tarvis ajaa retorisia aseitaan asemiin. Historia on päättynyt. On rauha ja yhteisymmärrys. Jäljellä on Meidän peli.

Nyt voidaan porukalla kehittää ja kultivoida Meidän peliä. Siihen tehtävään on tervetullut myös Meidän pelin oppositio.

 

Teksti: Petteri Sihvonen