Kiekko

Sihvoselta tuomio päättyneestä kiekkokaudesta – suomalaisen jääkiekkoilun ”nopeuttaminen” jäi piippuun

Liigakauteen lähdettiin uho päällä siellä täällä. Urheilulehti (ent. Urheilusanomat) julisti liigalehtensä kannessa uhmakkaasti: Kaasu pohjaan! Epäjääkiekkoilullisessa kansikuvassa poseerasi varman tulevan mestarin konkarikukkopoika Kristian Kuusela. Kuvaa varten Hakametsän jäälle oli ajettu urheiluauto.

Oireellista oli, että kansikuvapoika Kuusela pelasi paria kuukautta myöhemmin esimerkiksi Rinkelinmäellä HPK:ta vastaan niin laiskasti ja haluttomasti kuin ihminen vain voi. Ei ollut kaasu pohjassa – pikemminkin sekä Kuuselan että Tapparan pelaamisen käsijarru oli kiskaistu tiukimpaan mahdolliseen asentoon.

Liigassa monilla joukkueilla oli määrä hylätä vihdoin ja viimein suomalaisen jääkiekkoilun identiteetti, Meidän peli. Toisin kävi.

 

HIFK:n onni oli, että sen ”nopeutettu” pelitapa toi vain tappioita CHL:ssä. Päävalmentaja Ari-Pekka Selin esikuntineen teki nopeat ja oikeat johtopäätökset. HIFK alkoi tahkota Liigan alusta asti perinteistä Meidän peliä tunnetuin hyvin tuloksin. HIFK oli lopulta ehkä koko Liigan paras joukkue, mutta Kärppien piiristä onnistuttiin vastaamaan HIFK:n Meidän pelin Kärppien Meidän pelin erikoiskonstein niin, että helsinkiläisille jäi lopulta käteen voitettu pronssi.

Kärpät lähti kauteen pelaamaan Mikko Mannerin johdolla nerokasta Kärpät–Kanada-lätkää. Se toi suvereenin runkosarjavoiton. Pudotuspeleissä Kärpät–Kanada-lätkällä ei ollut enää muuten käyttöä kuin sikäli, että sen tuoma itseluottamus ja rento pelaamisen joukkueilmapiiri siivittivät oululaisia.

Jo Ässät pakotti puolivälieräsarjan kolmannesta ottelusta Kärpät palaamaan Meidän peliin. Sen jälkeen Kärppien Meidän pelin ote vain terävöityi, kun vastaan tulivat mainittu HIFK ja finaalisarjassa varma mestari Tappara.

 

Tappara oli oma lukunsa Liigassa. Kirvespaitojen pelaajamateriaali oli suhteutettuna muihin verrattuna yhtä vahva kuin HIFK:n maineikas mestarijoukkue kaudelta 1997–1998.

Päävalmentaja Jukka Rautakorven voi sanoa epäonnistuneen pahan kerran. Tapparan syksy oli karmea, kun joukkue yritti pelata jatkuvan liikkeen jääkiekkoa pelipaikattomasti. Vähin äänin Rautakorpi sitten ohjasikin joukkueensa Meidän pelin linjoille. Lopulta varmasta mestarista tulikin hopeajoukkue, joka alisuoritti raskaamman jälkeen.

Lauri Marjamäen Leijonat karahti kaksi kertaa liian voimakkaan ja yksiulotteisen pelisuunnitelman itse rakennettuun miinaan. Olympialaisissa noutaja tuli Kanadaa vastaan 1–4-trapilla ja MM-kisoissa Sveitsiä vastaan pystysuunnan jääkiekolla. Kumpikin notkahdus tapahtui puolivälierävaiheessa.

Leijonien MM-kisoissa viljelemä Meidän pelin tempolätkä herätti orastavia tuntoja siitä, että suomalainen pelitapa olisi löytämässä uusia muotoja. Tämän asian päällä on ensi kaudella Leijonien uusvanha päävalmentaja Jukka Jalonen.

 

Hämeenlinnassa HPK etsi liigakauden alussa Antti Pennasen johdolla avaimia pelaamiseen ”nopeutetulla” pelaamisella, jossa hyökkääjät lähetettiin omia pakkeja kauas karkuun vastustajan siniviivan tuntumaan. Kun tämä pelitapa ei toiminut, panosti Pennanen kauden puolestavälistä pitäen voimakkaaseen eteenpäin puolustamiseen, jonka pohjana olivat lyhyemmät syötöt, mikä toimi huomattavasti paremmin.

Ensi kautta silmällä pitäen avainkysymykset ovat: Mitä tekee Jalonen Leijonissa? Mitkä ovat ne muutokset, jotka Manner koodaa Kärppien pelaamiseen? Jatkaako Selin HIFK:ssa Meidän pelillä? Miten Rautakorpi kerää itsensä ja Tapparan jaloilleen?

Valistunut arvioni on, etteivät muutokset pelaamiseen tule olemaan sen suurempi kuin päättyneellä sesongilla.