Kiekko Kolumnit

Tappeluunkin lähes ajautunut Emil Larmi on ollut kovassa koulussa Pohjois-Amerikassa – "Pää on painanut"

Emil Larmi kertoo uineensa syvissä vesissä, kun pelit Pohjois-Amerikassa eivät ole menneet kuten suunnitelmissa oli.

Ensinnäkin tahdon sanoa tämän tekstin luomisen olleen hankalin tähän mennessä.

Jouduimme siirtämään julkaisua myöhäisemmäksi puhtaasti siitä syystä, etten ole tekstiä saanut aikaiseksi ja pelkkä läppärin avaaminen on paikoin ollut jaksamisen ulkopuolella. Samassa totean tekstin olevan myös synkin tähän mennessä kirjoittamistani.

Toivottavasti se myös pysyy synkimpänä kirjoituksenani ja paremmat ajat ovat edessä.

 

Kuukausi ilman peliaikaa

Viimeinen noin kuusiviikkoinen ajanjakso on ollut pitkä. Todella pitkä. Se sisälsi kuukauden mittaisen jakson, jonka aikana pelattuja minuutteja kertyi nolla. Fyysinen kuorma on täten ollut pelien osalta lähestulkoon olematonta.

Pää puolestaan on painanut senkin edestä, ja olen saanut varoa iskemästä silmäkulmiani jalkalistoihin.

Se loppukesän valoisa ja omalla tavallaan suloinen pieni jenkkikaupunki muuttui samalla nopeasti pimeäksi ja sateiseksi. Itse asiassa asuntokin on hieman näivettynyt ja paikallinen kieli rupeaa pursuamaan korvista.

Ilmastointi huutaa aivan liian kovalla ja ruokakin on kallista. Eihän nämä varusteetkaan enää toimi, hajoavat vain käsiin ja on tullut mietittyä miksi terätkään eivät pure jäähän. Suomessakin sitä sai sentään oman penkkirivinkin bussista.

Tässä ote siitä synkeiden ajatusten juoksusta, johon se kokolattiamattoja raahaava pää yrittää johdattaa – ainakin osa siitä. Sen voin rehellisesti myöntää, että varmasti joka ikinen niistä synkistä ajatuksista on päässä käynyt pyörähtämässä.

Uskon ja tiedän, etten ole ainoa kenellä nämä ajatukset ovat päässä pyörineet vastaavanlaisessa tilanteessa. Tärkeintä on se, että miten niihin reagoi.

Piruja saa potkia välillä pois molemmilta olkapäiltä, mutta jos se on tehtävä, se vain on tehtävä. Vaikka se vaatisi tekohymyn kaivamista esiin hallilla. Muualla voi kiukutella.

Onneksi päästä löytyy vielä se puolisko, joka kykenee tekemään nämä edes jokseenkin rationaaliset pohdinnat ja päätökset.

 

Joukkueen parhaaksi

Viime aikoina olen päässyt hyvin lähelle joukkueurheilun hyviä ja huonoja puolia.

Oma pelaamattomuuteni alkoi edellisessä tekstissä mainitusta loukkaantumisesta. Tästä kuntouduttiin erittäin nopeasti, mutta yhtäkkiä tilanne olikin täysin muuttunut. Joukkue pelaa paremmin kuin koskaan ja kaksi muuta maalivahtia pelaavat elämänsä jääkiekkoa.

Noin kymmenen ottelun aikana päästettyjä maaleja on kutakuinkin saman verran. Seurauksena tästä, katsomo on tullut tutuksi monella vieraspaikkakunnalla sekä tietenkin kotihallissakin. Mitä asialle voi muutakaan tehdä kuin hoitaa se annettu tehtävä niin hyvin kuin ikinä pystyt – ja luottaa siihen, että aikani vielä tulee.

Miksi sitä lopulta edes kiukutella? Mille minä edes voisin kiukutella?

Joukkueurheilussa joukkue on se tärkein asia. Koen tehneeni ja aion jatkossakin tehdä roolista riippumatta sen, mikä on joukkueen menestymiselle tärkeintä.

Eli hoitaen asiat niin hyvin, että joukkueelle paras tilanne on se, kun minä olen pelaamassa.

 

Iso luottamuksen osoitus

Niinhän se ennen pitkää tulikin.

Pitkän odottelun ja työnteon jälkeen vihdoinkin tuli aika hypätä takaisin tolppien väliin. Ensimmäiseen erään kuitenkin meni neljä maalia omiin ja pelini oli täysin hukassa.

Erätauolla valmennuksen ohje itselleni oli jatkaa peliä ja löytää oma pelini ennen pelin loppua. Ettekö te vaihdakaan minua pois, ihmettelin.

Minulle annettiin tuossa hetkessä kenties hankalin mahdollinen tehtävä, jonka tällä pelipaikalla voi saada: Kerää itsesi. Samalla se kuitenkin oli kenties suurin luottamuksen osoitus mitä olen täällä ollessani kohdannut. Minun haluttiin oikeasti löytävän oma pelini.

Toinen erä ei alkanut ruusuisesti. Heti ensimmäinen veto livahti sisään ja taululle 5–0.

Onneksi loppua kohden pelini kuitenkin parani huomattavasti ja minulle todettiin: Ei se pelituntuma tule kuin pelaamalla. Lopulta ottelu meni aina jatkoajalle saakka.

 

Linjatuomarikin suojelusenkelinä

Valoa kuitenkin on näkyvissä siellä jossakin tunnelin päässä. Tuon ottelun jälkeen olen pelannut yhden ottelun. Näytin jo itseltäni, mutta olin muuten vain huono.

Tulipahan heitettyä todistetusti hanskatkin käsistä ja selvittyä siitä ilman naarmuja – kiitos väliin tulleen linjatuomarin. Kai sekin oli jotain show’n ja turhautumisen välimaastosta.

Luottoa minuun on kuitenkin riittänyt enemmän valmennuksen ja etenkin Penguins-organisaation maalivahtien kehitysvalmentaja Andy Chiodon osalta kuin itseltäni. Viimeksi tänään sain häneltä viestin.

Siinä Chiodo muistuttaa minua siitä kuinka näkee minut edelleenkin olevan jonakin päivänä aloittava maalivahti siellä tarunhohtoisessa NHL:ssä ja minun pelaavan sillä puolella pitkän uran.

Olkoon tämä teksti kiitoksenosoitus hänelle, vaikka se todennäköisesti ei koskaan mene perille. Kiitos kaikesta siitä luottamuksesta ja avusta jota olen viime aikoina saanut. Aion vielä olla kaiken sen arvoinen.

 

Pohjois-Amerikan maantiedonkurssilla

Kirjoitan tätä tekstiä paikallista aikaa illalla hotellin sängyssä. Tämä viikko menee reissun päällä.

Maantietoa on vielä opiskeltava. Saavuimme aiemmin tällä viikolla kaupunkiin iltapäivästä.

Luulin meidän saapuneen Hartfordiin, vaikka tarkoitinkin Rockfordia. Nimet kun meinaavat mennä usein sekaisin.

Jonkin aikaa hotellihuoneessa oleskeltuamme, sainkin tietää meidän olevan Rochesterissa.

NHL-ympyröihin siirtynyt Emil Larmi kirjoittaa Hämeen Sanomien lukijoille kerran kuukaudessa.

Päivän lehti

29.1.2020