Jari Roiton jykevä hahmo hallitsi mielipiteitä jakanutta Sikakatsomoa. KUVA: Anja Filppula, arkisto
Kiekko

Vihatusta, rakastetusta ja pelätystä Sikakatsomosta tuli 2000-luvun alussa käsite – “Siellä oli viidakon säännöt”

Sikakatsomosta tuli 2000-luvun alussa valtakunnallinen käsite ja Rinkelinmäestä yksi SM-liigan viheliäisimmistä paikoista vierasjoukkueelle. Tänä päivänä toiminta on hiljaisempaa, mutta muistot eivät ole hiipuneet.

HPK:n urheilulliset kultavuodet sijoittuvat Jukka Jalosen päävalmentajajaksoon 2001–07.

Näinä vuosina HPK voitti viisi mitalia, joista neljä pronssia ja yksi – seurahistorian toistaiseksi ainoa – kultamitali. Pieni oli suuri.

Näinä vuosina Jalosen HPK:sta tuli itsessään ilmiö, mutta keväisin valtakunnan julkisuuteen rinnalle ilmiöksi muodostui myös HPK:n takana seissyt Sikakatsomo.

Osittain vastustajan ihon sisään pyrkineen faniryhmän ansiosta Rinkelinmäestä tuli poikkeuksellisen inhottava paikka pelata vastustajalle. Sikakatsomosta syntyi käsite.

Tänä päivänä Sikakatsomon meno on merkittävästi rauhallisempaa ja väki on vähentynyt, mutta toimintaa ei missään nimessä ole haudattu.

– Kyllä toiminta hieman hiipunut on. Ei se ole salaisuus, että suurin osa meistä perusjanttereista on jo vanhempia ihmisiä. Tyyli on muuttunut, Sikakatsomon johtohahmo Jari Roitto sanoo.

Entiseen Sikakatsomoon verrattuna toiminta on maltillisempaa ja katsomonosasta lähtevä ääni on vaimeampi.

– Alamäki alkoi, kun niin sanotut kannattajat tulivat rumpujensa kanssa viereen. Rumpu on niin hallitseva elementti, että ei haluttu lähteä siihen mukaan. Olemme intohimoisia HPK:n miehiä ja uutta polvea tulee. Periksi ei anneta. Homma jatkuu edelleen ja ytyä löytyy tarvittaessa.

 

“Pelaajat ja valmentajat kävivät ajoittain kuumana ja keskittyminen meni epäoleellisuuksiin.”

 

Roittoa alkaa huvittaa, kun hän muistelee, miten joskus Sikakatsomon huudot saattoivat saada tiettyjä pelaajia menettämään itsehillintänsä.

Kenties maineikkain sellainen oli Ilveksen Raimo Helminen.

– Missä Raipe on ottanut eniten käytöskymppejä urallaan? Rinkelinmäellä. Raipelle joskus tuli tokaistua, että älä ota itseesi, ei me huonoille huudeta, Roitto sanoo.

– Vaikka joskus huutelimme kovaakin, niin vastustajien kannattajien kanssa pystyimme aina lyömään otteluiden jälkeen kättä päälle kuten joukkueet jäälläkin. Pelissä huudeltiin mitä huudeltiin, mutta se jäi siihen. Tänä päivänä kannattajaryhmät tuntuvat olevan mahdollisimman kaukana toisistaan.

 

Roiton mukaan Sikakatsomon perusajatukseen kuului se, että kaikki mahdollinen tehdään, että kotijoukkue voittaa.

Sen eteen käännettiin kaikki kivet vaikka se edellyttäisi henkilökohtaisuuksiinkin menemistä.

Kaikki pelaajista selvinnyt julkisuuteen valunut tieto käytettiin surutta hyväksi. Eivät huudot salonkikelpoisia olleet ja jos muissa katsomonosissa jouduttiin sulkemaan lapsilta korvat – sitten asia oli niin.

– Kyllä me kotiläksymme teimme tarkkaan ja tiesimme keitä pelaajia pystyy hiillostamaan. Kyllä me pääsimme vastustajan pääkopan sisään, siitä on lukemattomia esimerkkejä. Ei ollut rumpuja tai muuta, me huusimme HPK:ta voittoon aidosti vain huutamalla, Roitto muistelee.

 

Jukka Jalosen ja HPK:n menestysvuodet osuivat yhteen Sikakatsomon kulta-aikoihin. KUVA: Veli-Matti A. Pitkänen, arkisto

 

HPK:sta urallaan eteenpäin lähtenyt ja kaksinkertaiseksi maailmanmestariksi aikuisten ja alle 20-vuotiaiden maajoukkueen päävalmentajana noussut Leijonien päävalmentaja Jukka Jalonen muistaa 2000-luvun alkua – ja Sikakatsomoa – virne kasvoillaan.

– Sikakatsomo oli yksi iso osa meidän identiteettiä. Kun vastustaja tuli pelaamaan Rinkelinmäelle, he yrittivät ensimmäisen kympin aikana lähinnä selviytyä. Joukkueena se antoi uskoa, että Sikakatsomo oli meidän takana, Jalonen luonnehtii.

Jalosen mielestä Sikakatsomon silloinen sijainti vastustajan vaihtoaition takana oli kotijoukkueen päävalmentajan kannalta huippuluokkaa.

– Vastustaja sai kuunnella korvat punaisina näitä ”jutusteluja”. Pelaajat ja valmentajat kävivät ajoittain kuumana ja keskittyminen meni epäoleellisuuksiin. Ei Sikakatsomo mikään salainen ase ollut, mutta omalla tavallaan siitä oli hyötyä. He olivat verbaalisesti ilkeitä, Jalonen kertaa.

– Aika monta kertaa pelaajat tuulettivat maalejaan Sikakatsomon suuntaan. Ei se vastustajille helppoa ollut: Jos teki virheen, sai kuulla kunniansa. On sellaisia pelaajia, jotka saavat siitä virtaa, mutta useammat lamaantuvat niistä. Varmasti joskus rima alitettiin pahastikin, eikä se ollut lapsien kuunneltavaa, vaan aika härskiäkin touhua. Mutta kyllä sillä merkitystä oli meille.

 

Timo Lehkonen toimi Jukka Jalosen (vas.) apuvalmentajana 2001-07. KUVA: Terho Aalto, arkisto

 

Jalosen apuvalmentajana HPK:ssa vuosina 2001-07 toiminut Timo Lehkonen muistaa Sikakatsomon ottaneen tiettyjä pelaajia silmätikukseen.

Salmelainen, Karalahti, Nickerson, mitä näitä nyt oli. Niillä meni joskus ihan vati nurin, kun heille vinoiltiin. Jos peli ei kulkenut, Sikakatsomo huuteli ja vielä joku taklasi ja pelasi rosoisesti niitä vastaan, kyllä se meni pään sisään. Oliko se moraalisesti aina nättiä? Ei varmasti, Lehkonen sanoo.

– Meillä oli joukkueena tavoitteena, että ensimmäinen viisi, kymmenen minuuttia tultiin päälle kuin yleinen syyttäjä. Siksi johdimme usein nopeasti ottelua. Varmasti vierasjoukkueet ajattelivat, että ei helvetti, taasko tuonne pitää mennä pelaamaan. Tietysti se toi etulyöntiasemaa, Lehkonen pohtii.

Lehkosen mielestä törkeyksien huuteleminen ei kuitenkaan kuulu urheiluun.

– Viidakon säännöt siellä oli. Mutta tämä on vain jääkiekkoa, parempi huutaa ääni puhki jäähallissa kuin kapakassa. Jäähalli on turvallinen paikka.

Lehkonen arvioi, että vuosituhannen alussa faneille oli helpompia kiinnittyä pelaajapersooniin kuin tänä päivänä, kun pelaajaliikenne on vauhdikkaampaa.

– Taannoin vaikkapa Marko Tuulola saattoi pelata yli 10 kautta Kerhossa ja muissakin seuroissa oli seuraikoneita. Nyt kun joku SaiPa tulee vastaan, ei kaikki tiedä ketkä siellä edes pelaa. Ikoneita tarvitaan, että voidaan fanittaa.

 

Pasi Nielikäinen (oik.) tietää Sikakatsomon armottomuuden kotijoukkueen ja vastustajan pelaajana. KUVA: Juhani Salo, arkisto

 

Kovista otteistaan kaukalossa aikoinaan tunnettu Pasi Nielikäinen oli voittamassa HPK:n paidassa Suomen mestaruutta keväällä 2006. Nielikäinen sai kokea urallaan millaista on olla Sikakatsomon lemmikki, mutta myös sen, millaista on olla Sikakatsomon inhokki.

– Parhaimmillaan Rinkelinmäki oli maailman paras paikka pelata kotijoukkueena, mutta vierasjoukkueen paidassa sai kyllä kokea aikamoista huutelua, sellaista mitä sylki suuhun toi. Kyllä sen tiesi, että Hämeenlinna ja Pori olivat pahimpia paikkoja vierasjoukkueena. Mutta kun oli Kerho-paita päällä, Sikakatsomo oli kuin kuudes kenttäpelaaja, Nielikäinen sanoo.

Nielikäinen arvioi, että hänen pelityylissään rikkovana ja ärsyttävänä pelaajana oli jotain samaa kuin Sikakatsomonkin tavassa pyrkiä vaikuttamaan ottelun kulkuun.

Vastustajaa pystyi häiriköimään pois tolaltaan.

– Vaikka siellä joskus piikiteltiin todella kovaa, niin se oli katsomokulttuuria mitä parhaimmin. HäSa