Julkaistu: 14.09.2017 10:00
-
Päivitetty: 14.09.2017 11:16

Analyysi: Liigakiekko palasi –
 päät heti pölkyllä

  • Päähän kohdistuneet taklaukset ovat nousseet suureksi puheenaiheeksi Liiga-kiekon ensimmäisten kierrosten aikana. KUVA: Tomi Jokela / All Over Press, kuvankäsittely: Soile Toivonen  Kuva: Tomi Jokela/ All Over Press, kuvankäsittely: Soile Toivonen
    Päähän kohdistuneet taklaukset ovat nousseet suureksi puheenaiheeksi Liiga-kiekon ensimmäisten kierrosten aikana. KUVA: Tomi Jokela / All Over Press, kuvankäsittely: Soile Toivonen Kuva: Tomi Jokela/ All Over Press, kuvankäsittely: Soile Toivonen

Palataan viime viikon perjantaihin. Hämeenlinnalaisillekin tuttu Kärppien pippurinen laitahyökkääjä Jari Sailio taklaa HPK:n Joonas Lehtivuorta. Rinkelinmäen yleisö kohahtaa, pelaajat käyvät kuumana puolin ja toisin.

Kuin ihmeen kaupalla tuomarit päästävät Sailion vain kahden minuutin rangaistuksella, vaikka hän vastoin sääntöjä hyppää ilmaan ja kohdistaa kyynärpäänsä kohti Lehtivuoren päätä.

Samassa pelissä samainen Sailio tekee koiruuksiaan myös Kerhon kapteenille Otto Paajaselle. Temppu on jäähyn arvoinen, mutta se menee kokonaan tuomarien silmien ohi.

Seuraavana päivänä Oulussa tuomareiden on jo pakko reagoida. Taas sama konna, tällä kertaa kohteena Pallokerhon Roope Laavaisen kallein: pää. Sailio heitetään ulos pelistä ja jatkotoimenpiteitä seuraa. Liigan kurinpitoryhmä määrää Sailion kolmen ottelun pelikieltoon.

Alkaa kiihkeä keskustelu siitä, onko kolmen ottelun panna riittävän kova. Syntyy väistämättä tunne, että Sailio pääsee siihen nähden vähällä, että Liiga on juuri muutama päivä aikaisemmin pontevasti julistanut omaksi tärkeimmäksi prioriteetikseen taistelun päähän kohdistuneita taklauksia vastaan.

Yleisin käytetty argumentti tämän koko aihepiirin keskustelussa on se, että pelaajien tulisi enemmän kunnioittaa toisiaan kaukalossa; ja sitä mukaa vältyttäisiin paremmin päävammoilta. Teen tämän ihan selväksi: tyhjempää ja tyhmempää argumenttia ei ole olemassakaan suomalaisen huippu-urheilun saralla!

Suomalainen liigajääkiekko elää kaksinaismoralismin vallassa. Se johtuu siitä, että jääkiekkoiluamme ohjaa samaan aikaan kaksi sellaista erilaista arvopohjaa, jotka sulkevat toisensa pois, ja jotka eivät voi olla voimassa yhtä aikaa.

Liigan ja sen omistamat seurat perustavat ennen muuta hyötyrationaalin ajatteluun. Sen ytimessä on myytävissä oleva viihdebisnes, joka vuorostaan ohjautuu markkinakapitalismin periaatteiden mukaan. Huippu- ja kilpaurheilun keskeisin tavoite, voittaminen, kättelee hyötyrationaalin eetoksen kanssa.

On täydellistä ymmärtämättömyyttä ja henkistä alamittaisuutta tuon kuvatun hyötyrationaalin huoneentaulun vallitessa vaatia tai edes toivoa pelaajilta – koko bisneksen pelinappuloilta – arvorationaalia, vaarinottoa, toimintaa ja käytöstä kaukalossa.

On sula mahdottomuus, ja tämän jääkiekkojohtajat tietäisivät, jos he olisivat johtajataidoiltaan 2000-luvun vaatimusten tasolla, että jokin yhteisö voisi muka elää yhtä aikaa todeksi kahta eri arvopohjaa.

Seurojen bisnes Liigassa ei pyöri, jos joukkue ei voita riittävästi pelejä sanotaan kahden vuoden periodin aikana.

Johtajien jälkeen asetelman toiseksi heikoin lenkki, liikkuva suuri yleisö, hylkää liikaa häviävän joukkueen. Tästä seuraa sietämättömät paineet päävalmentajille ja heidän valmennustiimeilleen. Valmentajien työpaikat säilyvät vain, jos joukkue voittaa kahden sesongin aikana noin puolet peleistään.

Voittamisen välttämättömyys puolestaan johtaa automaattisesti ja väistämättä siihen, että valmentajat ja pelaajat hakevat voittoja piripinnassa.

Noin puolet Liigan joukkueista pelaa aina vuorollaan veitsi kurkulla. Se johtaa poikkeuksetta siihen, että pelit pelataan määrätyiltä osin sääntöjen rajamailla. Kukaan ei tahallaan vahingoita vastustajaa oikeastaan koskaan, mutta monet tulevat tässä olosuhteessa osin tahattomasti vahingoittaneeksi.

Hyötyrationaaliajattelu ajaa ja ohjaa sekä valmentajia että pelaajia, koska se heidän työnantajiensa vähintäänkin sanaton käsky, toiminnan koodi.

Yksittäisen keskimääräisen pelaajan on sula mahdottomuus toimia ikään kuin pintakaasulla tai edes säädellä pelaamisensa kaasua. Kierre on niin tolkuton, että myös pelaajat itse ja pelaajayhdistys mukana hokevat mantraa, jonka mukaan ratkaisu päävammoihin olisi muka siinä, että pelaajat alkaisivat kunnioittaa enemmän vastustajiaan.

Tilanne muistuttaa lähes Tukholman syndroomaa, jossa jonkun kaappaama kaapattu rakastaa lopulta kaappaajaansa. Pelaajaparat tekevät työtä käskettyä, ja sitten ottavat vielä kaiken kukkuraksi järjestelmän raadolliset valuviat niskoilleen.

On myös jo vuosia puhuttu, että kovemmat ja kovemmat sanktiot pelaajille puhdistaisivat peliä. Se on ankara virheluulo. Peli nopeutuu vuosi vuodelta. Kilpailu samalla kovenee. Vaikka pelaajien välinen kunnioitus on arvioni mukaan jopa kasvanut, päävammoilta ei voida välttyä, jos koko olosuhde ei muutu. On se ja sama kokonaisuuden kannalta, annettiinko Sailiolle kolme vai kuusi tai kymmenen peliä rangaistukseksi.

Ainoat jäljellä olevat keinot ovat lopulta yksinkertaiset. Seurojen olisi höllättävä hyötyrationaalia ajattelussaan. Mutta koska sitä arvioni mukaan emme tule missään tapauksessa näkemään näillä johtajataidoilla, on ainoa vaihtoehto muuttaa itse pelin sääntöjä.

On tehtävä lajin vahvojen asiantuntijoiden piirissä analyysi siitä, millaiset taklaukset milläkin kaukalon osa-alueella kielletään kokonaan. Sen seurauksen jääkiekkoilu lajina muuttuu jonkin verran aiemmasta, mutta olemme pian pisteessä, jossa vaihtoehtoja ei ole.