Julkaistu: 01.10.2017 04:00

Enemmän syitä jäädä kuin lähteä

  •  Kuva: ERIIKA AHOPELTO
    Kuva: ERIIKA AHOPELTO

Tunnen ihmisiä, jotka eivät kuulu kirkkoon. Aika moni tuntee.

Tuttavapiirissäni kirkkoon kuulumisesta jutellaan avoimemmin kuin äänestyspäätöksistä. Vältellen moralisoimista, tuomitsemista. Se nyt vain on sivistynyttä käyttäytyä suvaitsevaisesti, vaikka toisen päätös salaa harmittaisi.

Minäkin olen saanut selitellä päätöstäni pysyä kirkossa. Etkö muka halua eroon kirkollisverosta? Kysymystä on seurannut tuijotus. En.

 

On ollut enemmän syitä jäädä. Muistot. Niissä ihminen kantaa perintöään. Aina, kun kirkosta eroamiset tulevat puheeksi, muistan mustapukuiset mummat. Lapsena istuin körttiseuroissa ja kuulin kuinka Siionin virsiä veisattiin niin, että lattialankut tärisivät.

Messuamista ei päässyt ulos pakoon. Veisaaminen kuului avoimista ikkunoista kauas lehmäpelloille asti.

Se maailma oli turvallinen ja varma. Kaikella oli paikkansa. Universumin keskipiste ei ollut ostari vaan tuomiokirkko. Kirkosta eroaminen ei ollut mikään vaihtoehto.

 

Kirkosta eroaminen on tehty helpoksi, niin kuin liittyminenkin.

Erorefleksit laukeavat joka kerta, kun joku poliitikko, esimerkiksi Päivi Räsänen (kd.) mainitsee sanan "seksuaalivähemmistö". Seuraavaksi iltapäivälehdistö voikin irrotella "erobuumi"-lööpeillä. Pelkästään niitä lukemalla voisi kuvitella, ettei kirkkoon kuulu enää kuin pieni, hullu ääriryhmä.

Väärin. Suomen evankelisluterilaiseen kirkkoon kuuluu yhä neljä miljoonaa ihmistä eli 71,9 prosenttia väestöstä. Muissa Pohjoismaissa prosentuaaliset osuudet ovat samaa luokkaa.

Poikkeus on Ruotsi, jossa evankelisluterilaisessa kirkossa on väestöstä vain 61,2 prosenttia.

Kiinnostava kuriositeetti on tietysti myös Euroopan maallistunein maa, Viro. Yli 15-vuotiaista virolaisista vain 31 prosenttia tunnustaa jotakin uskontoa.

 

Luultavasti yksi syy suomalaiseen kirkkouskollisuuteen liittyy perinteiden tärkeyteen. Kirkkohäät, konfirmaatiot ja no, hautajaiset. Elämän suuret, mahtavat siirtymäriitit. Ehkä enemmistö yhä haluaa kokea ne kirkossa tai papin edessä, luonnossa tai kotona.

Jospa olenkin vain toiveikas konservatiivi. Ehkä maailma on luiskahtanut kärsimättömään, vaivattomaan sosiaaliseen mediaan. Verkossa ei tarvita aikaa vieviä riittejä. Riittää, kun klikkaa ok-painiketta.

Ehkä jonakin päivänä häitä juhlitaan somessa ja parin vihkii Facebook-pappi.

Vielä voi sentään valita. Kaksien häitteni välillä oli seitsemäntoista vuotta, mutta toistamiseen halusin vihkimisen kirkossa. Olihan se myös käytännöllistä.

Pappia ei tarvinnut erikseen varailla. Sellainen löytyi ihan lähipiiristä. Isäni.