Julkaistu: 13.12.2017 22:33
-
Päivitetty: 14.12.2017 11:21

Vanhemmat, junnulätkän heikoin lenkki

  • Miksi tunne ohittaa niin usein järjen juniorijääkiekossa? KUVA: Pxhill  Kuva: Pxhill
    Miksi tunne ohittaa niin usein järjen juniorijääkiekossa? KUVA: Pxhill Kuva: Pxhill

En tiedä Suomessa mitään enemmän tunteisiin menevää asiaa kuin jääkiekkojuniorin vanhemmuus. Pojat ja tytöt pelaavat, ja vanhemmat elävät tunnemyrskyjä hyvässä ja pahassa.

Vanhemmat ajavat kaksilla rattailla. Niin kauan kuin oma mussukka osoittaa vähänkin potentiaalia, vanhemmat ovat vaatimassa seuralta ja valmentajilta laadukasta kilpailullista jääkiekkotoimintaa. Vaan jos jo lähtökohtaisesti tai myöhemmin käy ilmi, ettei mussukasta olekaan tulossa ammattipelaajaa, ääni on eri kellossa, liika kilpailullisuus on heti pahasta. Vaatimusten sävy muuttuu.

Valmennuspäällikkö tai toiminnanjohtaja alkaa saada puheluita kaikki pelaa -hengessä.

 

Lätkäjuniorin vanhemmuus on lätkäjuniorin vanhemmuutta, sattuu sitä paremmissakin piireissä. Turusta kerrotaan, että siellä paikallinen legenda, kapteenien kapteeni, oli käyttäytynyt aivan hiljakkoin sopimattomasti juniorilätkämatsissa. Itsensä Erkka Westerlundin tiedetään soitelleen kärttyisenä valmentajalle, joka ei peluuttanut kiekkoprofessorin poikaa.

Esimerkkejä on lukemattomia. Vanhemmuus on vanhemmuutta, sen tunnekuohuilta ei välty meritoituneinkaan ammattilainen.

On totta, että vanhemmat kustantavat koko lystin. Mutta yhtä totta on, että kustantamisen lisäksi isien, äitien tai muiden huoltajien olisi osallistuttava ainoastaan kannustamiseen ja kuljettamiseen, ei muuhun – se kolmen k:n periaate, tiedättehän. Ongelma on neljäs k eli se, että vanhemmat ovat nykyään ikään kuin kuluttajia (tai asiakkaita), jotka tietävät tai oikeammin luulevat tietävänsä oikeutensa.

Tässä tapauksessa valitettavasti useinkaan asiakas ei ole oikeassa.

Muistan vuosien takaa, kun vein tyttäreni isolle viululeirille, jonka veti maineikas Atso Almila. Silloin ymmärsin oman asemani pikku viulistin vanhempana: Enhän minä tajua yhtään mitään viulunsoitosta saati siitä, miten suuri jousiorkesteri järjestää elämänsä. Sillä siunatulla hetkellä oivalsin, että osani todellakin on vain kannustaa, kustantaa ja kuljettaa. Olisin idiootti, jos menisin vaatimaan Almilalta lapselleni paikkaa ykkösviulussa. Tästä esimerkistä sopii muidenkin alojen vanhemmuuden piirissä vetää johtopäätökset.

Tavalliselle jääkiekkovanhemmalle on helpottavaa, kun hän päästää irti jääkiekkoasiakkuudestaan ja tyytyy olemaan vain kustantaja, kannustaja ja kuljettaja. On turha taistella kuviteltuja tuulimyllyjä vastaan, voitettavaa ei ole.

Ja aina voi jo ennalta lohduttautua sillä, että mitä suurimmalla todennäköisyydellä oman mussukan lätkäura päättyy viimeistään siinä noin 13-17-vuotiaana.

Pudotus jääkiekkoilun parista on mitä pehmein; ei tapahdu mitään pahaa, sitä putoaa ainoastaan: elämään.

 

Tämän tekstin lukee sanotaan 999 sellaista entistä lätkävanhempaa, joiden mussukasta ei koskaan tullut ammattipelaajaa. Tuota vanhempien määrää kohti sitten on yksi lukija, jonka nuoresta kasvoi kuin kasvoikin ammattilainen.

Lukijan, joka on juuri nyt nuoren jääkiekkoilijan vanhempi, kannattaa viljellä hoksnokkaa jo ennalta sen suhteen, miten hänen mussukkansa käy.

Voin lohduttaa, hyvin käy!

Lähtökohtainen virhe on kuvitella, että omasta mussukasta tulee liiga- saati NHL-pelaaja. Ja silti nostan hattua niille perheille, joissa tehdään päätös pyrkiä korkeimmalle huipulle. Käytännössä tuokin pyrkimys on tuomittu epäonnistumaan, mutta urheilun hienoutta on, että yrittää saa.

Oikeastaan on niin, ettei jääkiekkoilu olen mitenkään niin ylitärkeä asia, etteikö kaikkien sen parissa olevien kannattaisi sittenkin ottaa kaikissa olosuhteissa asiat suhteellisen löysin rantein.

 

Tuolla kaikella tuossa edellä sanomallani käännän lopuksi katseet siihen, että HPK:n junioripuoli on hakemassa riveihinsä valmennuspäällikköä. Hämeenlinna on, kirjailija Juha Itkosta siteeratakseni, jääkiekkokaupunki.

Homma on mennyt täällä yli, kun nykyisen toiminnanjohtajan omaisuus on joutunut ilkivallan kohteeksi. Se on sietämätöntä, kestämätöntä ja tuomittavaa. Sympatiani ovat toiminnanjohtajan puolella. Varautuneemmin suhtaudun osan lätkää harrastavien lasten ja nuorten vanhempien motiiveihin, jos tällainen kärjistys sallitaan.

Kun HPK:n juniorit puheenjohtajansa Jukka-Pekka Laamasen johdolla kokoontuvat valitsemaan valmennuspäällikköä seuralle, toivotan valintaan onnea. Valmennuspäällikön positio on se, josta voi edes jotenkin vaikuttaa siihen, millaiseksi lätkävanhemmuus lopulta muotoutuu.

Tärkeintä on se, että kyseessä tulisi olla lasten ikioma harrastus, jossa he kokevat omistavansa harrastuksensa. Nykyään tuntuu, että asialla ovat ihan liiaksi lasten vanhemmat.

HPK:n vastuulla on järjestää sellaista säällistä juniorijääkiekkotoimintaa, ettei kenenkään ole tarvis provosoitua kunnottomuuksiin ja järjettömyyksiin. Pitää muistaa, että ennen muuta ollaan lasten ja nuorten asialla.

Siihen ei sovi sekoittaa liiaksi vanhempien ambitioita.

Kommentit

Kyllä on junnuvalmentajatkin monesti pystymetsästä revittyjä amatöörejä puuhastelijoita, joiden ei pitäisi ikinä toimia nuorten kanssa... Ja vaihda Sihvonen jo välillä säveltä, samat jutut vuodesta toiseen vain media vaihtuu..
                                  Kaupungistumisen hiipumisesta ei ole merkkejä. Elinkeinoelämän keskusliiton mielestä aluepolitiikkaa pitäisi Suomessa tehdä nykyistä hallitummin.                               Kuva: Jane Iltanen

Kaupungistumisen jatkuminen on tosiasia myös Suomessa. Aluekehitykseen tarvittaisiin koordinoidumpaa päätöksentekoa, kirjoittaa johtaja Penna Urrila Elinkeinoelämän keskusliitosta.Kaupungistuminen on yksi aikamme suurimmista globaaleista megatrendeistä.