Kolumnit

Ajastinvieras: Anne ei ollut mykkä

Olen muuttanut lapsuudessani lähes vuoden välein Suomen sisällä ja ulkopuolella. Hyvin varhain tein havainnon, että lähes joka luokalla on aina joku uusi, joka on ensimmäisen vuoden hiljaa ja yksin, kunnes ehkä lopulta pääsee joukkoon.

Minulla ei ollut sellaiseen aikaa, koska vuoden päästä koittaisi taas uusi muutto. Nopeutin sosiaaliseen verkostoon pääsyä huumorilla: kun ensimmäisenä koulupäivänä tuli minun vuoroni esittäytyä, kipusin pulpetille ja kerroin vitsin leveäsuisesta sammakosta. En joutunut viettämään yhtäkään välituntia yksin.

 

Kuudennella luokalla, muutettuamme Espooseen, kiinnitin huomioni Anneen, joka kyhjötti kaikki välitunnit yksinään pihan kauimmaisessa nurkassa. Sain kuulla uusilta luokkatovereiltani, että Anne on ollut samalla luokalla koko ala-asteen, mutta kukaan ei ollut koskaan kuullut hänen puhuvan. Se on varmaan mykkä, joku arveli.

Koska olin koko lapsuuteni lukenut äidiltä perittyjä Anni Polvan Tiina-kirjoja, ja omaksunut kirjasarjan päähenkilön identiteetin (Tiina on rohkea ja reilu, valmis tappelemaan heikompien puolesta), päätin auttaa Annea.

Kävelin Annen luo ja kysyin, voinko viettää välitunnin hänen kanssaan. Anne vilkaisi minua varovaisesti silmäkulmien alta, mutta huomattuaan että olen tosissani, nosti katseensa ja pikkuhiljaa kasvoille nousi arka hymy. Hän ei sanonut mitään, mutta nyökkäsi varovasti. Anne herätti minussa suojeluvaiston, hän oli kuin hyljeksitty ja potkittu kissanpentu, joka piti pelastaa.

Ensimmäisinä päivinä hengailumme oli yksinpuhelua: minä höpötin ja Anne nyökkäili tai pudisti päätään. Mutta yhtenä päivänä hän puhui. En muista mitä, mutta muistan, että hän sanoi sen niin hiljaa, että piti oikein pinnistellä, että kuulin.

 

Kerroin innoissani luokkatovereille: Anne ei ole mykkä!

Tästä ei seurannut Annelle läpimurtoa sosiaalisessa hierarkiassa, päinvastoin: luokan pahispojat ottivat Annen kohteekseen ja kävivät välitunnilla tönimässä ja vaatimassa häntä puhumaan. Tytöt varoittivat: älä ole Annen kanssa tai joudut itsekin kohteeksi.

Mitä tekisi Tiina? Ei ainakaan jättäisi kiusattua yksin, joten menin Annen rinnalle ja huusin pojille, että jättäkää Anne rauhaan. Kotimatkalla sain sitten pojilta turpaan.

Koko 6. luokka oli siitä lähtien painajaista. Pojat kiusasivat minua koulussa päivittäin, eikä opettajakaan uskaltanut puuttua asiaan. Luokan tytöt – Anne mukaan lukien, eivät uskaltaneet olla kanssani siinä pelossa, että heitäkin kiusattaisiin. Anne palasi yksinäiseen nurkkaansa välitunteja viettämään.

 

Yläasteelle mennessä koulu ja luokka vaihtui. Vanhat kiusaajani kävivät vuoron perään kysymässä ”alatko oleen”. En alkanut.

Anne meni toiseen kouluun yläasteelle ja myöhemmin sain kuulla, että hän oli tappanut itsensä.

Mitä ajattelin silloin?

Ajattelin, että kunpa useammat lukisivat lapsena Tiina-kirjoja.

 

Kirjoittaja on hämeenlinnalainen viestintäyrittäjä & vuorovaikutusvalmentaja.