Kolumnit

Ajastinvieras: Kun joku puhuu itsestään, ole utelias ja kysy lisää

Kuva: Samu Pirinen
Kuva: Samu Pirinen

Tunnistatko ihmistyypin – sen joka kääntää keskustelun käden käänteessä itseensä ja jonka onnistuu toistuvasti nostaa omat asiansa sinun asioitasi tärkeämmiksi?

Kun avaudut läheisesi kuolemasta, hän ottaa esiin kissansa kuoleman. Kun kerrot sairastuneesi, on hänelläkin juuri nyt monenlaista kremppaa tai vastaavasti vallan erinomainen vointi.

Ilmiö on arjesta niin tuttu, ettei sen esiintymismuotoja tunnista, jos niitä ei pysähdy miettimään.

Taipumukselle kääntää keskustelu itseensä on myös nimi. Yhdysvaltalainen sosiologi Charles Derber on kuvannut sitä keskustelunarsismiksi (engl. conversational narcissism).

 

Simppelinä esimerkkinä Derber käyttää keskustelua, jossa John toteaa Marylle olevansa hyvin nälkäinen. Mary reagoi tähän kertomalla itse juuri syöneensä, eli hän suuntaa ikään kuin vaivihkaa huomion itseensä. Näin moni meistä toimii.

Vaihtoehtoisesti Mary olisi voinut vaikkapa kysyä, milloin John-parka on viimeksi saanut syödäkseen ja osoittaa näin olevansa kiinnostunut nimenomaan Johnin kokemuksesta.

Kyseessä ei ole varsinainen mielenhäiriöksi luettava narsismi vaan arkinen käyttäytymismalli, johon jokainen sortuu. Huomionhakuisuus ja itsekeskeisyys ovat ihmisolennon ikiaikaisia ominaisuuksia, joita sosiaalinen media ja siellä kukoistava selfiekulttuuri ruokkivat.

Kilpailemme siitä, kenen asiat nostetaan yhdessä ihmeteltäviksi. Yhä useampi janoaa tulla kuulluksi ja nähdyksi arkisissakin asioissaan.

Tunnistan taipumuksen myös itsessäni. Olen oppikirjaesimerkki keskustelunarsistista: en tarkoituksella törkeä mutta hienovaraisin tavoin itsekeskeinen.

Kun ystävä kertoo lomailevansa heinäkuussa, kerron vastaukseksi omista lomasuunnitelmistani sen sijaan, että kysyisin, miten vastapuoli aikoo ansaitun lomansa viettää.

Miksi toimin näin, vaikka tajuan, että voisin toimia paremmin?

 

Epäilemättä minuakin vaivaa egosentrisyys, lajini iänikuinen vitsaus. Toisaalta tunnistan itsessäni vahvana myös halun olla tungettelematta. Kuuntelen kyllä mielelläni, jos ystävä kertoo spontaanisti loma-aikeistaan, mutta en halua urkkia enkä udella.

Ehkä rahat ovat vähissä, välit perheessä huonot tai jokin muu arkaluontoinen seikka estää ystävää täyttämästä lomaansa ohjelmalla, josta voisi minulle kertoa.

Joskus otan itseni puheeksi myös hätäpäissäni, sanoakseni edes jotakin tilanteessa, jossa sanat eivät tahdo riittää.

Jopa kuolleen kissan nostaminen pöydälle voi olla kömpelö keino osoittaa myötätuntoa: et ole yksin surussasi, minullakin on tällainen menetys, vaikka en osaa sanoa sinun tilanteestasi mitään.

Olipa sinun syysi kääntää keskustelu itseesi mikä tahansa, on ratkaisu sama: voisimme olla räävittömän uteliaita toistemme suhteen. Kysyä ja kiinnostua silloinkin, kun se tuntuu toisen rauhan rikkomiselta.

Hyvä tuntematon lukija, mitä sinun kesääsi kuuluu?


Mari Pulkkinen
Kirjoittaja on humanisti, yksinyrittäjä ja perheenäiti Hämeenlinnasta.