Kolumnit

Arndt Pekurinen kohtasi kuoleman, mutta ei surkutellut kohtaloaan – "Maailmassa ei suru auta"

Kuva: Pekka Rautiainen
Kuva: Pekka Rautiainen

Vuoden 1941 marraskuussa Vienan Karjalassa teloitettiin rohkea mies. Suomen kuuluisin aseistakieltäytyjä Arndt Pekurinen oli kärrätty Helsingistä kapteeni Pentti Valkosen komppaniaan sotimaan.

Taistelukäskyistä kieltäytyminen toi Pekuriselle kuolemantuomion. Kaksi miestä kieltäytyi rauhallisen pasifistin ampumisesta, mutta lopulta kapteeni löysi tehtävään 21-vuotiaan korpraalin.

Helsingissä Pekurisen vaimo Aleksandra oli pitkään epätietoinen miehensä kohtalosta. Parisen viikkoa Pekurisen kuoleman jälkeen vaimolle saapui kirje, jossa luki terveisten ohessa ohje:

– Älä sure, maailmassa ei suru auta.

Kuolemansa aavistaneen miehen sanoissa on ihailtavaa tyyneyttä, mutta niitä voi tulkita myös toisin. Eikö Pekurinen neuvo vaimoaan tukahduttamaan omaa suruaan?

Väitän, että siitä ei ole kyse. Neuvon antaa nimittäin mies, joka on kohdannut maailman surullisuuden poikkeuksellisen rehellisesti ja suoraan.

Sillä sitähän maailma on, melkoisen surullinen paikka. Suru ei ole hetkellinen kunniavieras, vaan se on läsnä kaikessa, jos jaksaa katsoa. Vähän aikaa puuhastellaan niitä näitä, lopulta kaikki kuolevat, eikä mikään pysy näpeissä katoamatta.

Tarkoitukseni ei ole masentaa ketään, sillä uskon siihen, että aito ja kestävä onni on mahdollista vain, jos näitä asioita ei neuroottisesti piilottele ja pakoile.

Iso ongelma on tietysti se, että surun pakoilu on meille ominaista ja se kulkee käsi kädessä kuoleman kieltämisen kanssa.

Väistämättömän tosiasian edessä yleisiä toimintamalleja ovat täydellinen halvaantuminen, oman kuoleman työntäminen jonnekin tulevaisuuteen sekä itsensä vakuuttelu siitä, että kuolema koskee jostain syystä kaikkia muita paitsi minua.

Kuulostaako tutulta? Siinähän on aika lailla kiteytettynä ne tavat, joilla yhteiskunnat suhtautuvat ilmastonmuutokseen, lajikatoon, ydinsotaan ja diktatuurien nousuun, muutamia vitsauksia mainitakseni. Voisiko oman kuoleman pohdiskelu ja surun myöntäminen auttaa meitä kohtaamaan muitakin ikäviä asioita?

Ehkä silloin ihmiset voisivat parantaa maailmaa kuolevaisuutensa rajoissa vailla turhaa egoismia. Ylimääräinen surkuttelukin voitaisiin siinä touhussa pistää sivuun, Pekurisen hengessä.

Päivän lehti

9.8.2020