Kolumnit

Antti Miettisen paluu

 

Minulla ei ole tapana määrääni enempää nostaa joukkueista esiin yksittäisiä pelaajia, sillä ajattelen niin, että jääkiekkoilussa joukkue tulee aina ennen yksilöä. Antti Miettisen kohdalla on kuitenkin syytä tehdä poikkeus. Kaupungin oman miehen paluu oranssipaitaan on kuitenkin niin kova juttu. Miettisen arvo ei ole vain siinä, mitä hän on pelaajana nyt. Miettinen edustaa laajemmissa silmänaloissa hoopeekoolaisuutta monessa mielessä.
 
Minulla on raskaitakin muistoja Miettisestä. Joskus 2000-luvun alussa valmensin apu- ja päävalmentajana Pelicansia. Silloin HPK:ssa dominoi hyökkäyskolmikko Eero Somervuori – Tommi Santala – Antti Miettinen. Kolmikko pelasi niin huikeaa jääkiekkoa, että jouduin oikein videolta tutkimaan, mikä oli poikien salaisuus kaukalossa. Jukka Jalosen ja Timo Lehkosen HPK:n pelikirja yhdistettynä tuon hyökkäysvitjan taitotasoon ja pelaamisen yhteiskemiaan oli sellainen yhtälö, jota ei ole välttämättä sen koommin ylitetty SM-liigassa. Liigassa on pelannut huikeita hyökkäyskolmikoita läpi historian, mutta liioittelematta nostan Somervuoren, Santalan ja Miettisen poppoon kaikkien aikojen TOP 5 luokkaan.
 
Sentteri Santalan kolmikko oli monessa asiassa uraauurtava hyökkäysketju. Kun sittemmin ryhdyin johtavaksi jääkiekkoanalyytikoksi, esimerkiksi käsite rintamahyökkäys syntyi alun perin siitä, kun tutkimme ja varauduimme eliminoimaan mainittua HPK:n pyörremyrskykolmikkoa. Somervuori, Santala ja Miettinen vyöryivät läpi kaukalon rintamassa lyhytsyöttöpelillä.
 
Luistelukunto kohdillaan
Katselin Miettistä hieman tarkemmalla silmällä, kun hän luisteli pitkästä aikaa HPK:n sotisovassa Ritariareenan jäälle ottelussa Lukkoa vastaan viime tiistaina. Olin suorastaan hämmästynyt. Olen ollut jääkiekkoilussa mukana tosi kauan, käytännössä läpi elämäni. Se, mitä todistin tiistaina Rinkelinmäellä, oli jotain aivan poikkeuksellista. HPK:n päävalmentaja Ari-Pekka Selin osui ytimeen, kun häneltä kysyttiin Lukko-pelin jälkeen kommenttia Miettisen suorituksesta. Selin piti Miettisen sisääntuloa peleihin pitkän tauon jälkeen loistavana siihen nähden, että SM-liiga on todella kova luistelusarja. Ammattilaisten kesken tiedostetaan, että SM-liigassa pelaajat ovat keskimäärin todella kovia luistelemaan, kyse on todellakin luistelusarjasta.
 
En ole ehkä koskaan nähnyt, että pelaaja olisi ammattilaistasolla yhtä valmis pelaamaan niin pitkä tauon jälkeen, mitä Miettinen oli Lukkoa vastaan. On tunnettua, että vaikka harjoittelisi kuinka huolella ja kovaa, niin harjoittelussa ei pysty millään simuloimaan pelitempoa. Ja tästä väistämätön seuraus on se, että perusteellisestikin harjoitellut pelaaja on osittain pulassa ensimmäisissä peleissään. Harjoitustempon ja pelitempon ero on iso. Oikea pelitapahtuma liikuttaa yksittäistä pelaajaa kovaakin harjoitusta rajummin. Sanotaankin, että harjoituksen tuottama maitohappo pohkeessa hidastaa menoa, mutta pelin maitohappo suorastaan lamaannuttaa kauan pelaamatta olleen pelaajan.
 
En tiedä missä ja kenen kanssa ja millä konsteilla Miettinen on syksyn harjoitellut, mutta fakta on, että hän oli aivan maagisessa luisteluvireessä avauspelissään siitä huolimatta, että edellisen tosi pelinsä hän pelasi mitä lie viime huhtikuussa. Aivan kuin Miettinen olisi uhmannut urheilun kaikkia lakeja olemalla niin huikeassa pelikunnossa, mitä hän oli. Miettinen teki uupumatta töitä hyökkäys- ja puolustussuuntaan täydet 60 minuuttia, pelasi jatkoajalla pitkät vaihdot ja kiskaisi vielä lopulta vastustamattomalla tavalla voittolaukauskilpailussa maalin maailmanmestarimaalivahti Petri Vehasen jalkojen välistä. Miettisen kokonaissuoritus hakee vertaistaan, siitä ei ole kahta sanaa.
 
Kiekkovarma Miettinen
Päävalmentaja Selin osui ottelun jälkeen siinäkin ytimeen, kun hän kiitteli Miettisen suoritusta kiekkovarmuuden suhteen. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että kun kiekko oli Miettisellä ottelussa, sen jälkeen se ei ollut vastustajalla. Miettinen erottui kentällä sillä muista, että hän kykeni suvereenisti pitämään kiekkoa harhautuksillaan ja suojaamisillaan tai sitten hän syötti sen korkealla prosentilla kanssapelaajilleen tai laukoi kohti Vehasen vartioimaa maalia.
 
Tosin uusin metodini, jota viljelen nykyään Urheilulehdessä ja jossa tarkastelen yksilön toimia joukkueen pelitavan sisällä, paljasti Miettisen seuraamisen myötä aukkoja ja puutteita Selinin HPK:n pelitavassa. Kun aikoinaan 2000-luvun alussa Miettinen sai kiekon lapaan laitaansa, hänellä oli järjestään tilaa edetä pelivälineen kanssa. Se oli sitä Jukka Jalosen pelikirjaa se. Selinin HPK:ssa Miettinen saa kiekkoja aivan liikaa niin, että pelin puolen pakki syöttää sen hänelle todella ahtaaseen paikkaan.
 
Hämeenlinnalaisen jääkiekkoilun vahvuus on siinä – ja tämä on Timo Lehkosen ansioita –, että juniorivalmentajatkin havaitsivat Lukko-ottelussa tuon Miettisen ja muiden laitahyökkääjien dilemman. Seurasin kyseistä peliä muutaman aivan pienten lasten juniorivalmentajien seurassa.
 
Ilman, että olisin auttanut ja ohjannut keskustelua, porukka totesi, että Selinin HPK syöttää aivan liikaa sellaisia hankalia pakki–laitahyökkääjä -syöttöjä, joista peli ei etene, vaan laituri joutuu joko pulaan tai on vain pakotettu ohjaamaan kiekon vastustajan päätyyn. Selinin pitääkin kehittää joukkueensa pelaamista niin – että esimerkiksi Miettisestä saadaan kaikki irti –, että puolustajien syöttöprioriteettijärjestys on: sentterille, painottoman puolen laidalle, pakkikaverille ja vasta vihoviimeisenä vaihtoehtona pelin puolen laitaan.

Asiasanat

Päivän lehti

8.4.2020