Kolumnit

Arkemme rullaa jo nyt piristeillä, tehosteilla ja päihteillä – Pitäisikö tämä miettiä uusiksi?

Kuva: Pekka Rautiainen
Kuva: Pekka Rautiainen

Puhelimeni herätyspiipitys pakottaa minut valveille. Haparoin pimeässä kädelläni yövalon katkaisijaa samalla, kun unen tukkimat silmäni heräävät taas tähän todellisuuteen.

Aamun pöhnä on ollut minulle aina paha. Se on kuitenkin kaksin verroin pahempi, jos olen unettomuuteeni napannut yölaatikossani olevasta purkista mansikanmakuisen melatoniinitabletin.

En muuten ole melatoniinin käytön kanssa yksin. SOK on Ylen mukaan huomannut (1.11.), että synteettisen unihormonin myynti on neljän vuoden aikana kolminkertaistunut. Eikä ihme, tavaraa saa lähikaupasta yhtä helposti kuin kurkkupastilleja.

Unenpöpperön keskeltä saan silmät sen verran auki, että vaellan keittiöön. Aamun ensimmäiselle etapille eli kahvinkeittimelle osaisin kuitenkin unissani.

Vasta kahvi käynnistää koneeni.

Tulevan työpäivän aikana säännölliset sumppipaukut pitävät huolen siitä, että aivot pysyvät tuottavina. Näin olen ainakin itselleni uskotellut. Kahvia (lue: kofeiinia) valuu kurkustani muuten ihan yhtä paljon kuin enemmistöllä suomalaisista eli litrakaupalla ja paljon.

Joskus haluan työpäivän aikana pienen sokeripiikin itselleni. Ruiskua siihen ei tarvitse, kun kanttiinista saa karkkia.

Muutama vuosi sitten, kun kuntoilin nykyistä tavoitteellisemmin, sekoittelin itselleni proteiinipirtelöä siinä uskossa, että juoksutulokset paranisivat. Tuskin auttoi.

Oravanpyörä rullaa painollaan, ja aikanaan eteen tulevat ah, vapaapäivät.

Työn velvollisuudesta vapautuneena kaljatölkki sihahtaa auki, joskus saunassa, toisinaan myös ilman. Ketäpä ei pikku pöhnä piristäisi?

Eikä pidä unohtaa, että viikonloppuisinkin kofeiinivoitelu pysyy säännöllisenä.

Taannoin vihreät sai aikaan puoluekollegoissaan kohun, kun puheenjohtaja ja sisäministeri Maria Ohisalo kertoi kannattavansa kannabiksen käytön dekriminalisointia. Samaa vaatii myös eduskuntakäsittelyyn syksyllä yltänyt kansalaisaloite.

Parhaillaan moni muukin länsimaa pohtii uudelleen suhtautumistaan pilven pössyttelyyn. Olisi silti toinenkin kysymys.

Missä vaiheessa teimme elämästämme sellaista, ettemme pysty olemaan hetkeäkään ilman jonkinlaisia terästeitä?