Kolumnit

Ajastinvieras: Kiitollisuus on avain onneen

Kuva: .
Kuva: .

Vaikka Suomi on YK:n raportin mukaan maailman onnellisin kansa, me emme sitä ole. Tutkimus mittasi hyvinvointia – ei koettua onnea.

Meillä uuvutaan, ryypätään, masennutaan, tehdään itsemurhia ja äänestetään (muutos- ja muukalais-) pelosta radikaalioikeistoa.

Jos mitattaisiin onnellisuutta tunteena, tulisi mitata kiitollisuutta. Kiitollinen ihminen on onnellinen, koska hän osaa arvostaa sitä mitä on.

Siihen nähden miten hyvin meillä on asiat, me olemme harvinaisen kiittämättömiä. Pidämme kaikkea omana ansionamme: ”Itte tein, keltään en apua pyytänyt”. Ja kun on itse ilman apua tehty, niin sitä apua ei myöskään muille heru.

Tämä ajatusmaailma on kova, ja epäilemättä se on perua varhaisten sukupolvien rankoista kokemuksista. Samaan aikaan se on tehnyt meistä yhden maailman epäempaattisimmista kansoista.

Me emme osaa tai halua hypätä toisen saappaisiin, vaan näemme maailman visusti omasta poterostamme.

 

Ehkä yksin pärjäämisen eetos on koodattuna solumuistiimme, mutta ainakin se kulkee kansan ja yksittäisten sukujen narratiivissa. Vain se voi selittää suomalaisten huippurikkaiden ajatukset, jotka tulevat julki tuoreesta Huipputuloiset – Suomen rikkain promille -kirjasta.

Osa rikkaista oli katkeria Suomen verotukselle. He tunsivat, että on epäreilua, että heidän täytyy maksaa pummien eläminen. He siis pitivät köyhiä ja työttömiä syypäinä omaan ahdinkoonsa.

On ymmärrettävää, että jos rikkaus on oma ansio, myös köyhyyden täytyy olla oma syy.

Moni rikas oli kuitenkin perinyt omaisuutensa. Samalla tavalla kuin teini-ikäinen uusnatsi ratsastaa isoisoisänsä sotahistorialla, rikkaan perheen vesa kantaa ahkerien esivanhempiensa ”itse tein, kukaan ei auttanut” -tunnetta sisällään.

Katkera ihminen ei ole onnellinen eikä raha haastateltujen tapauksessa ole tuonut onnea.

Mikä toisi?

Vastaus on kiitollisuus.

Ihminen on onnellisimmillaan lähellä kuolemaa -kokemuksen jälkeen. Kokemuksen ei tarvitse olla oikeasti kuolema, vaan jokin siihen rinnastettava. Se voi olla esimerkiksi riippuvuudesta vapautuminen.

 

Kiitollisuuden tunnetta voi myös ruokkia. Luin vuosia sitten jonkun buddhalaisen zen-mestarin kirjan, jossa neuvottiin ajattelemaan kuolemaa päivittäin. Se oli minusta hirveän masentava ajatus, mutta nykyään huomaan noudattavani neuvoa.

Kun oikein tosissaan paneutuu miettimään, miltä tuntuisi, jos seuraava hengenveto olisi viimeinen, alkaa tuntea kiitollisuutta siitä, että saa vielä hengittää. Koska niinhän elämä päättyy: joskus tulee se viimeinen kerta, kun saamme vetää keuhkot täyteen ilmaa.

Suosittelen sinullekin, rikas ihminen, joka haikailet pois Suomesta veroja maksamasta. Ehkä tosiaan kannattaa kokeilla. Aika moni pois muuttanut on tullut takaisin – ja tuntenut kiitollisuutta.

Kirjoittaja on kavioliitossa elävä viestintäyrittäjä ja vuorovaikutusvalmentaja.