Kolumnit

Ei työelämä oikeasti odota sinulta superihmisyyttä

Kuva: Riku Hasari
Kuva: Riku Hasari

Hetki sitten juttelin ensimmäisissä oman alan työpaikoissaan ahertavien ystävieni kanssa. Monet sanoivat olevansa työpäivien jälkeen aivan puhki.

Työ, jota teen on merkityksellistä ja tuntuu omalta, mutta myönnän, puhki olen minäkin.

Työ imaisee helposti mehut varsinkin silloin, kun varsinaisten työtehtävien rinnalla on myös omaksuttava valtavasti uutta työn tekemiseen liittyvää tietoa.

On kummallinen luulo, että työelämän rytmiin ja rutiineihin solahdettaisiin noin vain.

Nuoret aikuiset ottavat työnsä vakavasti ja vatvovat siihen liittyviä asioita vapaa-ajallaan. Se, mikä on itselle tärkeää, stressaa.

Mukana on myös kilpailuasetelman tuoma lisä.

Me aloittelijat yritämme todistella korvaamattomuuttamme, vaikka varsin hyvin tiedämme, ettei kukaan ole korvaamaton. Paikkojamme kyllä kysellään.

Nykyään monella nuorella aikuisella on korostunut vaatimus onnellisuudesta.

Nimenomaan työn merkityksellisyyttä pidetään onnellisuuden ja omanarvontunnon lähteenä.

Kuulostaa kieltämättä tutulta. Kukapa korkeakoulutettu ei toivoisi, että työ olisi innostavaa, henkisesti palkitsevaa ja tärkeää?

Aikamme ihanne on, että työssä pääsisi toteuttamaan itseään.

Onnekkaimmat jopa kuvailevat työtä intohimokseen.

Identiteetin jatkeena työ on omiaan uuvuttamaan ja aiheuttamaan riittämättömyyden tunnetta, jos itselle asetetut, ehkä jopa epärealistiset, tavoitteet eivät täytykään.

Ovatko nuoruusvuodet muka niin arvottomia, että ne kannattaisi hukata superihmistä leikkien? Vaikka työ on tärkeää, se ei ole oikeasti maailman vakavin asia.

Hiljattain kuulin eräältä entiseltä kympin tytöltä, mitä hän on oppinut työelämässä.

Kuulemma sen, ettei kympintyttöys toimi enää. Työssä tulee vastaan niin monenlaisia ja ennalta arvaamattomia tilanteita, ettei läksyjä lukemalla enää pärjääkään.

Hän oli oppinut, että joskus vähän vasemmalla kädellä tehty voi olla myös täysin kelvollinen.