Kolumnit

Elämä on aikaa, jota vietämme pelien ja harjoitusten välillä

 

En päässyt eilen maaotteluun Ritariareenaan, kun Leijonat kohtasi Sveitsin. Olin pelin aikana muutaman kivenheiton päässä eli Jääliikuntakeskus Hakiossa vetämässä treenejä junioreille. Kerroin omille pelaajilleni ennen jääharjoitusta ajatuksiani. Sanoin, että vaikka emme ole nyt Ritariareenassa, olemme silti osa Leijonaperhettä. On täysin mahdollista, että joku tai jotkut pojista vetävät ylleen sitten aikanaan Leijonapaidan. Jostakusta tulee uusi Ville Viitaluoma, toisesta uusi Jere Sallinen, kolmannesta Juuso Hietanen ja niin edelleen.
 
Temppu nimittäin on onnistunut aiemminkin. HPK:sta ovat ponnistaneet maajoukkueeseen asti useat eri pelaajat, helminä maailmanmestarit Marko Palo, Niko Kapanen ja Janne Lahti.
 
Hämeenlinnan Mafia
Juuri nyt Leijonissa vaikuttaa jälleen hurja leegio tavalla tai toisella Kerhoon liitettäviä lätkäjätkiä. Valmentajat Jukka Jalonen ja Ari-Pekka Selin saivat eilen valmentaa sen pelaajapenkin takana, jossa he ovat koutsanneet useita kertoja Pallokerhoa. Samoin tuttuakin tutumpi ympäristö on maineikkaille Kari Brusinille ja Juha Sulinille. Edellinen tietää, missä on Ritariareenassa luistinten teroituskone, jälkimmäinen osaa hierontaöljykätköille ja vähän muuallekin.
 
Viitaluoma ja Sallinen viilettivät päättyneellä kaudella HPK:n hyökkäyksessä ja Mika Järvinen tukki maalinsuun. Aiemmin Kerhon nutun ovat vetäneet ylleen Hietanen, Mikko Mäenpää, Antti Philström ja Petteri Wirtanen.
 
Jos arvellaan, että Leijonien koko reissussa olevan orkesterin laajuus on hieman yli 30 henkeä, on merkittävää, että koko matkueen vahvuudesta on noin 30 prosentilla taustaa Pallokerhosta. Ja tämä sama trendi on jatkunut jo hyvän aikaa läpi 2000-luvun jopa niin, että olen kuullut kateellisten suusta siitä, että suomalaisessa jääkiekkoilussa vaikuttaa peräti hämeenlinnalainen mafia.
 
On mafiaa tahi ei, kyse on viime kädessä siitä osaamisesta, jota meillä täällä on viljelty vuosikausia. Leijoniin ei voi päästä muuta kuin osaamalla jääkiekkoasiansa erinomaisesti, siksi kova on kilpailu maajoukkueen kaikista eri tehtävistä.
 
Leijonanpentujen hautomo  Hakiossa
Työnantajani ihmetteli, kun kerroin, etten mene maaotteluun, vaikka se pelataan Hämeenlinnassa. Sanoin pilke silmäkulmassa, että jonkun on pidettävä huolta siitä, että myös tulevaisuudessa Leijoniin on tarjolla uusia nuoria kyvykkäitä pelaajia.
 
Toki annoin pelaajilleni vapaasti luvan valita eilen, että menevätkö maaotteluun vai tulevatko treeneihin. Omien idolien seuraaminen siitä aivan tuntumalta kehittää pelaajia siinä missä jääharjoituskin. Päätöksen siitä, että vielä jonain päivänä pelaan Leijonissa voi tehdä yhtä hyvin siinä Leijonapelin äärellä kuin harjoitusjäähallin uumenissa.
 
Oleellista on ensin oppia ja rakastua itse peliin ja sen jälkeen alkaa unelmointi ynnä tavoitteiden asettaminen – kunnes edessä on armoton määrä useimmiten mieluista mutta toisinaan vähemmän mieluista työntekoa eli harjoittelua. Kun tämä toimintaketju syntyy lapsen tai nuoren päässä, vyöry lähtee liikkeelle vastustamattomana. Tavallaan koko elämismaailma muuttuu. Syntyy se ulkopuolisille osin käsittämätön omalakinen todellisuus, jota joku pohjoisamerikkalainen voittava coach on osuvasti kuvannut näin: Elämä on aikaa, jota vietämme pelien ja harjoitusten välillä.
 
Läksyt ensin!
Olen Mussukoilleni (vol.3) alleviivannut, että sitä mukavampi on pelata ja harjoitella, mitä paremmassa kunnossa tuo pelien ja harjoitusten välillä oleva muu elämä on. Muu elämä on kunnossa, kun koulu hoidetaan säntillisesti, ravintoasiat ovat balanssissa, yöuni on riittävää ja käytöstavat ovat hyvät. Aloitan liki jokaisen tapaamisemme kysymällä, onko läksyt tehty. Viime viikolla pyysin pelaajiani tekemään paperille selvityksen siitä, mitä kokeita on vielä keväällä koulussa edessä ja millä aikataululla kukin aikoo niihin lukea. Ensi talvena otamme koulukirjat mukaan joka ikiselle pelireissulle.
 
Vaikka toki elämä on ensin ja jääkiekkoilu vasta sitten, olen pyrkinyt myymään myös ajatusta, ettemme saa antaa rempallaan olevan elämän häiritä sitä meille tärkeintä eli jääkiekon harrastamista.
 
Uskon vakaasti, että toimintamallimme tuottaa sitten aikanaan pari Leijonapelaajaa, jokusen liigapelaajan ja mikä tärkeintä, joukon hyvät kansalaisvalmiudet omaavia reippaita nuorukaisia. Eikä viime kädessä ole tärkeintä lopputulos, vaan se päivittäinen matka, jota yhdessä teemme. Kun pojat tulevat kirkkain silmin jäähallille ja sanovat, että moro Petteri, ja minä vastaan, että moro jätkät, ollaan hyvällä tiellä. Jokapäiväinen laadukas tekeminen ja hyvä olo ratkaisevat kaiken. Ilmapiirin pitää olla innostava ja innostunut. Haluan valmentaa rohkeutta, en pelkoa.
 
Koin eilen jännittävää yhteenkuuluvuutta suomalaisen jääkiekkoperheen kanssa. Isot Leijonat mylleröivät Ritariareenassa ja me piskuinen mutta pippurinen Mussukkaporukka (vol.3) yhtä aikaa harjoitushalli Hakiossa. Ilmassa oli sellaista jääkiekkopyhän tuntua. Taas sai hyvä ja ainutkertainen jääkiekkopäivä ja -aika tapahtumia täytteekseen. Ja vielä sekin, että johtavalla jääkiekkoanalyytikolla oli ansaittu vapaapäivä.
 
 
 
Petteri Sihvonen on hämeenlinnalainen jääkiekkoanalyytikko.