fbpx
Kolumnit

Elämän eväitä

Ja kenellä olikaan tänään työpaikan rumimmat sapuskat?
 
 
 
Semmoistahan se on, meitin tämmösten ihmisten. Ei sitä joka päivä passaa lounastaa työpaikan ruokalassa ravintolasta puhumattakaan. Taloudellisesti ajatteleva ihminen tekee omat eväänsä, pakkaa ne naarmuuntuneeseen, muoviseen boksiin ja pöhäyttää ruokatunnilla mikrossa. Kyllä siinä jäävät ruokarukoukset lukematta.
 
Yhteisellä lounastunnilla voi yrittää irrottaa edes huumoria siitä, kenellä on karmeimman näköiset eväät. Ikuisella laihdutuskuurilla olevat naiset ovat tässä vahvoilla. Valikoimista löytyy violettia puuroa, väsähtänyttä salaattia tai karuimmillaan pelkkä vettynyt nyytti nuudeleita. Vaimo tekee hyvää ja ruualta näyttävää sapuskaa, mutta omien kokkausteni kanssa minäkin olen ollut kärkikahinoissa. Erilaisista vihanneksista, jauhelihasta ja juustosta saa uunivuoassa aikaiseksi tasaisen harmaan liisterin, joka näyttää jäätyneeltä mudalta.
 
Vaimo pohtii usein ääneen, että tekisikö kaalilaatikkoa. Minä siihen loihen lausumaan, että älä nyt suotta. Kaalilaatikko ei ole mielestäni ideatasolla täysin loppuun saakka perusteltu ruoka, enkä tykkää sen valmistusvaiheeseen kuuluvista tuoksuista. Itse ruokahan on helkutin hyvää, mutta jokin siinä kaalilaatikon kaalilaatikkoudessa tökkii. Ehkä se on se laatikko.
 
Muutaman vuoden ajan on puhuttu, että mikroaaltouunien nopea molekyylivärähtely hävittää sapuskasta vitamiinit, antioksidantit ja monia muita tärkeitä ravintoaineita. Vastavetona tähän on sitten väitetty, etteivät mikrouunit ravinteita tuhoa, vaan annosten lämmittäminen yleensä. Eli nyt pitäisi jokaisen vielä syödä omat luotaantyöntävät mössönsä kylmänä? Bon appétit.
 
Englannissa käydessäni olen ihastellut etnosapuskojen makuja ja värimaailmaa, mutta Lontoon laitakaupungilla saa jo lautaselleen harmaita kyljyksiä ja rutikuivaa piirakkaa. Saarivaltakunnan kolea keittiökulttuuri taitaa istua lujassa Gordon Ramsaysta huolimatta. Bändikaverini, joka on fysiikan tohtori, kutsuttiin hiljattain juhlalounaalle yhteen Oxfordin collegeen ja oikein high table -paikoille. Siellä kuulemma istuivat älyn jättiläiset ja kansainväliset vieraat viittoineen, kaulakäätyineen ja kunniamerkkeineen syömässä päivällistä, joka oli ystäväni mielestä kuin mustavalkoisesta elokuvasta.
 
En olisi niin varma edes Jamie Oliverista. Ostin tämän popparikokin keittokirjan ja tein sen suuritöisemmän annoksen ilahduttaakseni emäntää. Possua siiderissä. Ainesten kokoaminen ja pilkkominen kesti 2 tuntia ja ruoka muhi uunissa 3 tuntia. Kutsuin polleana pihalla piipahtaneen naapurinkin illallispöytään. Maistelu sujui vaivaantuneen hiljaisuuden vallitessa, koska liha ja koko ruoka oli täysin mautonta.
 
Ehkä britit ovat sittenkin aidosti outoja. Eihän se Gordonkaan tykännyt mämmistä.

Menot