Kolumnit

Pakina: Elämän siedätyshoitoa – osaksi ihan liikaakin

Kuva: Pekka Rautiainen
Kuva: Pekka Rautiainen

Luulen onnistuneeni välttämään enimmät allergiat elämänikäisen siedätyshoitoni ansiosta, enkä tarkoita vain kissankarvoja ja maanläheistä elämää.

Meidät 1960-luvun alun lapset on kyllästetty kaikenlaisilla mahdollisilla myrkyillä Novaja Zemljan ydinkoelaskeumista aina Tshernobylin säteilyyn.

UKK ja YYA olivat ainoa oikea totuus.

 

Lisäaineita olemme syöneet sumeilematta. Elimistöömme on kertynyt mikromuoveja. Kyllästettyä puuta olemme polttaneet, savua ja myrkkymaaleja nuuhkineet sekä lyijybensan maistaneet. DDT oli oman aikansa verraton terveystuote, ylivoimainen kuin mahtava DDR.

Jäteöljyn polttajaksi en tunnustaudu, mutta monin paikoin roskat ja rojut haudattiin nuoruudessamme maahan. Siinä se ympäristömyönteinen ja vastuullinen asenneilmastomme vääjäämättä sikisi.

Liikenteessä olemme arvaamattomia, mutta silläkin on taustansa. Vakava vaikutus asiaan oli lapsuudessamme maanteillä vallinneilla vapailla nopeuksilla.

Oppi sitä ainakin väistämään täyttä vauhtia kaahanneita autoja. Ei ollut pyöräteitä, vaan kolmostien noin neljä senttiä “leveää” piennarta minäkin kouluuni pyöräilin. Neljä tai viisi kertaa jouduin auton töytäisemäksi. Mopolla ajettiin iloisesti ilman kypärää ja hyttysiä hampaissa.

Kuoleman näkemisen siedätyshoitoakin saimme. Muistan elävästi, kuinka kuollut onnettomuuden uhri näytti – kuolleelta – punaisen Datsun Bluebirdin jäännösten seassa. Se ei olisi sopinut pikkupojan silmille, vaan paloi pahana verkkokalvoille.

 

Ei ole ihme, että osasta meistä tuli alkoholisteja ja monet sekosivat muuten vaan.

Keskioluen turmiollinen vapautus nimittäin sattui lapsuuteemme.

Kovilla rasvoilla ja muilla elämälle peräti vaarallisilla alkuaineilla alettiin pelotella ihmisiä juuri, kun elimme varhaisteini-ikäämme. Punk-rock pilasi vähäisetkin käytöstapamme, mädätti sielumme.

Tulin silloin läpeensä allergiseksi – kaikenlaiselle terveys- ja moraalivalistukselle. Uskon vain siihen, mitä oma mahani sanoo.

 

Silmiin sattuu ja kurkkua kirveltää. Olen etätöissä, ja kissa tunkee tietokoneen näppäimistölle istumaan. Kastraattikolli hakee sähköistä lämpöä ja hellää huomiotani.

Olisi jo elokuun yö, niin saisin hautautua taas pimeyteen. Masentavinta on, että taidan sittenkin olla allerginen – kissalle.