Kolumnit

En enää koskaan telo itseäni turhaan

Kuva: Pekka Rautiainen
Kuva: Pekka Rautiainen

Ihmiset voidaan jakaa kahteen ryhmään: normaaliin itsesuojeluvaistoiseen enemmistöön sekä niihin, jotka onnistuvat telomaan itseään toistuvasti mitä ihmeellisimmillä tavoilla. Itse olen tähän asti kuulunut jälkimmäiseen porukkaan.

Muistelin kesälomalla kaverin kanssa, mitä kaikkia ruumiinosiani olenkaan vuosien varrella hajottanut – ja miten. Lista on pitkä ja pitkälti naurettava. Rajuimmat tällit ovat sentään jääneet nuoruusvuosien teutarointeihin, totesimme. Pojat ovat poikia.

Puolitoista viikkoa tämän keskustelun jälkeen kompastuin tutun mökillä puunjuureen ja syöksyin kyynärvarsi edellä nuotioon. Pahaa palovammaa en ollutkaan vielä kokenut.

Kolhuhistoriani värikkyys on mysteeri. En ole mielestäni elänyt millään tavoin vaarallisesti tai poikkeuksellisen varomattomasti, en tosin arkaillenkaan. Ainakin suusanallisesti olen alleviivannut turvallisuusnäkökohtia kyllästymiseen asti. Kysykää vaikka lapsiltani.

Toisinaan alkoholillakin on ollut osuutta tapahtumiin, yllättävän usein ei. Joihinkin vahinkoihin olen ollut täysin syytön, mutta suurin osa olisi ollut jälkikäteen ajatellen helposti vältettävissä.

Olisi kunniakkaampaa loukkaantua toisia ihmisiä pelastaessaan tai puolustaessaan. Ratkaisevasti kunniakkaampaa kuin puukottaa itseään vahingossa naamaan siksi, että avaa kaljapulloa leipäveitsellä liian huolimattomasti – siinä yksi unohtumaton tyylinäytteeni takavuosilta.

Läheskään kaikki turhat vammani eivät ole olleet varsinaisia tapaturmia.

Kun elvytin juoksuharrastustani, hankin typerällä treenaamisella rasitusmurtuman. Ensimmäisen maratoninikin juoksin penikkatautisella jalalla. Kun panostin vaihteeksi voimaharjoitteluun, sain olkapään kiertäjäkalvosinvamman. Jo pienenä futisjunnuna kärsin jatkuvasti kaikenlaisista yllättävistä jalkavaivoista. Ja kun muut paikat sattuivat olemaan kunnossa, venähti reisi, joskus kumpikin.

Kumma kyllä, lukemattomat “hitit” eivät ole jättäneet minuun juurikaan fyysisiä eivätkä minkäänlaisia henkisiä arpia tai vaurioita. Tästä tuurista kiitollisena olen vihdoin, 43-vuotiaana, kypsä tekemään lupauksen: heinäkuinen nuotiosukellus sai luvan olla elämäni viimeinen itse aiheutettu merkittävä vamma, piste.

Ja tämä lupaus pitää.