Kolumnit

Epävarmuuden Via Dolorosalla Metallica-risti selässä

Kuva: Pekka Rautiainen
Kuva: Pekka Rautiainen

Muistan hyvin vuosien takaa ala-asteen levyraadin, johon reippaasti yli puolet luokan pojista toi soitettavaksi Metallicaa.

Elettiin aikaa ennen Spotifyta ja muita suoratoistopalveluita, joten formaatti oli joko cd-levy tai laittomasti ladattu mp3-tiedosto, joka kiikutettiin paikalle 500 megabitin muistitikulla.

Kavereiden kanssa käytiin tiukkoja keskusteluja siitä, miksi vuorotellen Ride the Lightning ja …And Justice for All olivat maailman kovimpia levyjä.

Kun tiet alkoivat erota ensin yläasteelle ja sitten lukioon tai ammattikouluun siirryttäessä, alkoi myös kipuilu omasta identiteetistään.

Nuoruudessa piti yrittää pyristellä irti lapsuudesta, osoittaa kehittyneensä ja etsiä ”älykästä” musiikkia. Isänikin piti Metallicasta, osittain sen takia, että James Hetfieldillä oli silloin jo lyhyet hiukset, eikä ruokotonta rokkitukkaa. Ehkä se oli viimeinen niitti.

Seuraavien vuosien aikana Metallican merkitys väheni elämässä. Cd-levyt saivat jäädä hyllyyn pölyttymään.

Vasta pari vuotta sitten teini-iän kulttuuriuhma alkoi purkautua. Näin vanhaa kaveriani pitkästä aikaa ja kuuntelimme Metallicaa. Minulle tuli jotenkin vaivautunut olo, mutta en kehdannut sanoa, etten oikeastaan kuuntele Metallicaa enää.

Myöhemmin aloin miettiä omaa ajatteluani: rakentuuko identiteettini tosiaan sen pohjalle mitä kuuntelen? Ja miksi en voisi kuunnella Metallicaa?

Kasvukipuihin kuuluu oleellisesti myös kipu omasta identiteetistä. Siihen vaikuttaa se miten pukeudun, mitä luen, katselen ja tietenkin kuuntelen. Mitä jos noi nauraa tai pitää sivistymättömänä?

Keskustelin aiheesta vanhempien opiskelukavereiden kanssa ruotsinlaivan saunassa. Tulin siihen tulokseen, että on hölmöä ajatella näin. Etenkin, kun uskomattoman monella ikäiselläni, minua nuoremmalla sekä vanhemmalla identiteettikipuilijalla on oma Metallica-ristinsä kannettavana.

Viime viikon perjantaina kuulin tamperelaisessa lähiökapakassa, kun Motörhead-huppariin pukeutunut mies koetti perustella ilmeisen sivistyneelle pöytäseurueelleen, miksi hänellä on kyseinen huppari päällä.

Vastaukseksi tuli: ”Sä tykkäät Motörheadista, eikä siinä ole mitään väärää.” No ei tietenkään ole, mutta miksen minä tajunnut sitä aikaisemmin? Metallica on iso osa elämääni ja edelleenkin kova bändi.

Ja se paras levy on tietenkin And Justice for All.