Kolumnit

Hanna Martikaisen kolumni: Musiikki vie kauas kotisohvalta, myös karanteenissa

Kuva: .
Kuva: .

Lähdimme lyhyellä varoitusajalla Tansaniasta takaisin Suomeen ja Hämeenlinnaan.

Kesti tovin, että uskalsi taas juoda hanavettä tai kävellä kadun laitaa pelkäämättä. Muurahaisia ja muita pieniä hyönteisiä ei ole tarvinnut varoa lattialla, pöydillä tai ruokatavaroissa.

Täällä voi pestä kädet runsaalla vedellä ja saippualla. Lopuksi saa kuivata kädet paperiin tai pyyhkeeseen.

Nyt, kun kirjoitan tätä, olemme juuri päättäneet 14 päivän karanteenin. Kun sinä luet tätä, viikko on kulunut, ja tilanne maailmalla on taas erilainen.

Karanteenin päättymisenkin jälkeen vältämme lähikontakteja. Niinhän kaikki nyt tekevät. Emme kokoonnu isolla porukalla. Olemme yhteydessä puhelimella tai tietokoneella.

Palattuani tänne alkoivat päässäni soimaan laulut, joita olimme opiskelijoidemme kanssa laulaneet. Melodiat soljuivat eteenpäin ja sekoittuivat toinen toisiinsa.

Mikä muu taidemuoto vie sinut niin tarkasti toiseen aikaan tai paikkaan kuin musiikki?

 

Kun laitan soimaan zimbabwelaisen Oliver Mtukudzin Todii-kappaleen, muistan välittömästi hetken, jolloin kuulin sen ensimmäisen kerran.

Tansanialainen musiikin opiskelija Joash lauloi laulun oppilaskonsertissaan Arushassa yliopistolla. Heti muistan hänen kasvonsa, eleensä, ilon ja rytmin, joka välittyi opiskelijoiden yhteisesityksessä.

Maaliskuun lopulla luin puolalaisen säveltäjän Krzysztof Pendereckin kuolemasta. Hänen yksi vaikuttavimmista kulttiteoksistaan on vuonna 1959 sävelletty Trenodia.

Siinä jousiorkesteri soittaa pommikoneen matkaa taivaalla. Viulujen riitasointuiset sävelet kirkuvat.

Teoksella on lisänimi Hiroshiman uhreille. Kuunnellessani tuota sävellystä pystyn eläytymään kauhun sekaisen maailman.

 

Opiskelijoittemme kanssa lauloimme swahilinkielisiä lauluja kirkon musiikkikirjasta. Laulamani laulun kautta muistan paikan, jossa istuimme, sekä kasvot ja ihmiset, joiden kanssa lauloimme.

Nykyisin kun olemme koronakepin välimatkan päässä kanssaihmisistä, on muita keinoja päästä musiikin avulla lähelle.

Kyllähän me sen tiedämme. Suomi Love. Vain elämää. Virtuaalikuorossa laulat yksin kotonasi, ja joku toinen muualla yhdistää yksinäiset laulajat yhdeksi suureksi joukoksi eli kuoroksi.

Tai Acappella-appsin avulla äänität itse oman laulusi useaan kertaan ja lopputuloksena pääset laulamaan itsesi kanssa moniäänisesti.

 

Tämä korona-aika on osoittanut, että tekniikan ja sovellusten avulla ja kautta löytyy uusia väyliä itsemme ilmaisemiselle tai kanssakäymiselle. Tekniikka ohjaa maailmoihin ja taitoihin, joita ei osannut ennakoida.

Vaikka uusia keinoja on paljon, niin olen silti vielä sitä mieltä, että suuri onni on olla yhdessä samaan aikaan samassa paikassa saman laulun äärellä.

Kirjoittaja on musiikinopettaja, joka on työskennellyt Suomen Lähetysseuran lähettämänä musiikinopetustehtävissä Tansaniassa. Hän on myös Hämeenlinna-Vanajan ja Janakkalan seurakunnan nimikkolähetti.