Kolumnit

Huomioi, mutta älä hössötä merkkipäivänä

Kuva: Pekka Rautiainen
Kuva: Pekka Rautiainen

Minulla on tätä kirjoittaessani syntymäpäivät.

Maapallo on taas kiertänyt hujauksessa auringon ympäri ja minä siinä mukana.

On taas aika murehtia sitä, saavutinko tarpeeksi? Käytinkö ajan hyödyksi? Miksi vuodet vaihtuvat niin nopeasti ja miksi aika nykyisin kiitää?

Elämänvuosia ei riitä hukattavaksi.

Lähisukua lukuun ottamatta merkkipäivästäni ei tietäsi kukaan, ellei Facebook mainostaisi sitä kavereilleni.

En ole juhlijatyyppi. En halua olla keskipisteenä. En halua stressata sitä, osaanko leipoa riittävän kostean täytekakun ja viihtyvätkö eri taustoista tulevat vieraani keskenään.

Lapsena meillä maalla, syrjäseudulla, ei harrastettu isoja kaverisynttäreitä.

Juhlin syntymäpäiviäni siskoni, kahden serkkuni ja perhetuttumme poikien kesken. Puhalsin kynttilät, söimme synttärikakkua, joimme limsat ja painuimme leikkimään normileikkejämme.

Aikuiset joivat kahvit meidän jälkeemme omassa rauhassaan.

Riittävät lahjatkin sain. Usein lahja tuli markanseteleinä kirjekuoressa.

Opin, ettei syntymäpäivästä tehdä suurempaa numeroa. Ne muistetaan, mutta niiden takia ei turhia häslätä.

Aikuisiällä olen juhlinut syntymäpäiviäni kahdesti.

Parikymppisenä kutsuin suuren joukon opiskelijakavereitani pieneen kaksiooni. Leivoin, siivosin ja stressasin.

Päivä oli mukava, mutta sen olisi voinut viettää ilman syntymäpäivähössötystäkin.

Kolmikymppisiä vietin yhdessä lukioaikaisen ystäväni kanssa.

Olemme syntyneet samana päivänä. Äitimme ponnistivat meitä vierekkäisissä huoneissa Jyväskylän keskussairaalassa.

Tiesimme, että 30 vuotta on elämässä suurensuuri merkkipylväs, jota on pakko juhlia. Painetta siihen tuli ympäristöltä.

Päätimme kärsiä juhlat yhdessä.

Kärsimyksen jakaminen osoittautui hyväksi ideaksi, sillä 80-luvun teemabileet olivatkin ikimuistoiset.

Kolmenkympin jälkeen lakkasin laskemasta ikääni. Onnistuin siinä niin hyvin, että koin muutama viikko sitten positiivisen yllätyksen. Olin seonnut numeroissa.

Olenkin tänä vuonna vuoden nuorempi. Tänään en siis voi murjottaa tai ikäkriiseillä.

Sanotaan, ettei ole soveliasta kysyä naiselta tämän ikää. Mitä väliä? Täytän 44-1 vuotta.

Tätä kirjoittaessani olen saanut lukuisia onnitteluita Facebookin kautta. Lähimmät ystäväni ja sukulaiseni muistavat minua puhelimitse. Tätini muistaa minua aina perinteisellä syntymäpäiväkortilla.

Voisin salata syntymäpäiväni Facebookissa, mutta en tee sitä. Onnitteluviestit lämmittävät mieltä ja ilahduttavat.

Riittää, että minua muistetaan, mutta ei hössötetä.