Kolumnit

“Ja tiesin, ettei lumous ollut kuollut, että hän on ikuisesti Satuprinssini”

On toukokuu vuonna 1945.

Tummatukkainen ja eloisa nuori nainen kävelee Aulangolla vierellään herrainpukuun sonnustautunut, häntä hiukan vanhempi mies. Pariskunta on häämatkalla.

He kävelevät käsikynkässä puistokujaa pitkin innokkaasti keskustellen ja elehtien. Rannan suunnasta heitä vastaan lähtee kävelemään toinen pariskunta. Kuluu tovi ennen kuin tuore aviopari havaitsee vastaantulijat – heillä on kyllin toisissaan ja keskustelussaan.

Vasta kun pariskunnat ovat näköetäisyydellä toisistaan, nuori nainen vilkaisee hajamielisenä vastaantulijoita. Hän kääntyy miehensä puoleen kuunnellakseen tämän sanoja, mutta muutaman askeleen jälkeen hän katsahtaa uudestaan ja tällä kertaa tarkemmin lähenevää pariskuntaa.

Askeleet hidastuvat. Naisen kasvoille leviää epäuskoinen ilme. Mies kysyy, onko jokin hätänä. Naisen poskilta on paennut väri.

Pariskunnat ovat enää muutaman metrin päässä toisistaan. Nainen pysähtyy tyrmistyneenä. Vastaantuleva mies jäykistyy, nostaa hattuaan, tervehtii nopeasti ja kiirehtii eteenpäin niin rivakasti, että hänen naiskumppaninsa joutuu ottamaan juoksuaskeleita pysyäkseen mukana.

Sitten kaikki on ohi.

 

Hetki ei katoa kuitenkaan nuoren vaimon mielestä koskaan. Vastaan tullut mies oli hänen nuoruudenrakkautensa, jonka sota vei mennessään. Kumpikin tunnisti toisensa. Ja kummallakin oli käsipuolessaan nyt uudet kumppanit.

Tuo nuori aviovaimo oli kirjailija Marja-Liisa Vartio, joka 15.5.1945 avioitui taidekauppias Valter Vartion kanssa. Vastaan tullut upseeri Lennart Kihlström oli lähtenyt Saksan rintamalle.

Nuorten kirjeenvaihto kuihtui Lennartin lopettaessa yhteydenpidon. Pettynyt Marja-Liisa yritti unohtaa rakastettunsa. Jatkosodan alkaessa Lennart kuitenkin palasi Suomeen ilmoittamatta asiasta Marja-Liisalle.

Kuin kohtalon julmasta oikusta Lennart osui Vartioiden kävelyreitille tuoreen kihlattunsa kanssa.

Marja-Liisa Vartio oli ahkera päiväkirjan kirjoittaja, mutta Aulangolle suuntautuneesta häämatkastaan hän ei ole kirjoittanut muuta kuin lyhyen maininnan.

”Ja tiesin, ettei lumous ollut kuollut, että hän on ikuisesti Satuprinssini. Riitti kun näin hänen silmänsä, kuulin hänen äänensä.” Ainoat lauseet, mitä Marja-Liisa Vartion päiväkirjasta löytyy noilta päiviltä. Järkytys ja sekasortoinen mieli kuoletti sanat.

 

Sanotaan, että rakennukseen jää aina häivähdys siellä asuneista. Ehkä sama pätee myös maisemaan.

Jokaisella meillä on mielessämme muistoja, jotka on kudottu tiettyyn maisemaan. Puisto, jossa tapasimme. Rantalaituri, jolla sanoimme hyvästit. Metsä, jossa nauroimme. Kivi, jonka suojassa itkimme.

Kävikö Marja-Liisa koskaan uudelleen Aulangolla tuon toukokuisen päivän jälkeen?

Ymmärrän, jos se oli hänelle mahdotonta.

Kirjoittaja on kirjailija, Hämeenlinna.