Kolumnit

Kadonnutta aikaa ihmettelemässä

Falklandin sodasta on kolmekymmentä vuotta. Lehdissä on ollut sodan kokeneiden muistelmia ja vanhaa kuvamateriaalia.

Se sota ei suomalaisia paljon hetkauttanut. Itse muistan siitä lähinnä sen, että mukana oli myös Britannian komea prinssi Andrew.

Nyt minua hätkähdyttää eniten se, että sodasta on siis jo ne 30 vuotta. En olisi uskonut, että kahtakymmentäkään.

Ja vielä enemmän hätkähdyttää se, ettei nuorta komeaa prinssi Andrew’ta enää ole. On harmaantunut ja tukevoitunut herrasmies, jota en olisi tunnistanut vuoden takaisista häähumukuvista, ellei kuvatekstissä ei olisi kerrottu, että Andrew’han se siinä tyttäriensä kanssa.

Siis mihin on mennyt kolmekymmentä vuotta, minä vain kysyn! Ainakaan minä en ole antanut ajalle lupaa kulua niin nopeasti, ettei vauhdissa pysy ollenkaan mukana.

Minusta aika alkoi kulua turhan nopeasti jo silloin, kun olin parikymppinen. Ja aivan niin kuin vähän vanhemmat ihmiset tuolloin varoittelivat, tuo tunne on vain voimistunut vuosien vieriessä.

Nyt on meneillään toinenkin Britanniaa koskeva merkkivuosi, sillä kuningatar Elisabet on ollut vallassa 60 vuotta. Uutinen ei helmikuussa hirveästi yllättänyt: kaikkihan me tiedämme, että Elisabet on ollut kuningattarena pienen ikuisuuden.

Elisabetin kaltaiset tervashongat hämäävät ajan tajua: tuntuu, ettei itsekään niin vanhenisi, kun Elisabet vain porskuttaa eikä vaikuta vanhenevan lainkaan. Hänhän on kuin Kekkonen toisessa tai kolmannessa potenssissa! En ihmettelisi, jos hänestäkin liikkuisi vitsejä tyyliin: jos minä kuolen…

Vaikea edes kuvitella, millainen maansuru (ja maailmansuru!) tulee, kun Elisabetista joskus aika jättää. Britanniassa on aika vähän ihmisiä, joiden aikana maalla on ollut joku muu hallitsija. 

Mutta siitä Andrew’sta vielä… Hänen kuvansa hätkähdytti erityisesti siksi, että satun itse olemaan samanikäinen.

Varmaan minäkin näytän itseäni nuorempien silmissä hyvin keski-ikäiseltä, joidenkin mielestä kai ikälopulta.

Seuraava ajatus on, että on se niin väärin. Muiden ihmisten vanhenemisen vielä jotenkin sulattaa, mutta että itsekin vanhenen, se on käsittämätöntä. 

Kun tulisi edes viisautta kaupan päälle, mutta kun ei. Ulkokuori rapistuu, mutta sisäinen minäni on ainakin suurin piirtein yhtä lapsellinen ja kypsymätön kuin silloin, kun olin oikeasti nuori.

Mutta vaikken ole enää nuori, en halua olla nuorekaskaan. Inhoan sitä sanaa. Toivon totisesti, etten ole niin kuin ne keski-ikäiset, jotka käyttäytyvät ja pukeutuvat kuin tämän ajan nuoret eivätkä näe siinä mitään kummallista.

Keskitien löytäminen kai olisi se paras tie ikääntymisessäkin. Kaikkien viisikymppisten miesten ei ole pakko hankkia moottoripyörää eikä naisten lähteä etsimään itseään reppumatkalle Aasiaan. 

Elämä voinee jatkua hötkyilemättä, sillä kaikesta huolimatta tässä vanhennutaan edelleen vain päivä kerrallaan. Ja eihän tässä päivät niin nopeasti kulu, vaan ne vuodet!