Kolumnit

Kolumni: Kansakunta kuihtuu sukupuuttoon

Mikäpä olisi hankkia lapsia Suomessa, mutta kun ei. Viime vuonna syntyi vain 50 000 lasta eikä tämä vuosikaan ole yhtään satoisampi. Hautajaisia on nykyisin kosolti enemmän kuin ristiäisiä. Tällä menolla suomalaiset loppuvat.

Syntyvyys on laskenut 150-vuoden takaisten nälkävuosien tasolle. Väestötieteilijät, eläkematemaatikot ja tasavallan armeija ovat jo kovin huolestuneita. Tarpeellisille töille ei ole tekijöitä, eläkkeille maksajia, eikä maalle puolustajia.

Ellei lapsenteon tahti pian parane, kaikkia yhteiskunnallisesti ja kansantaloudellisesti tärkeitä askareita ei voida enää toimittaa.

Maahanmuutosta olisi apua, mutta osa porukasta poistaa tämän sanan kuultuaan varmistimen ja parkuu maan rajoille lisää pistimiä ja piikkilankaa. Maahanmuuttoakin on monenlaista, mutta sitähän nämä punaniskat eivät kykene kiihkoissaan työstämään.

 

Niin ikävää ihmistä tuskin onkaan, joka tohtisi väittää, etteikö lasten asia olisi Suomessa ollut päätöksenteon keskiössä. Neuvolat, lapsilisät, päivähoito, koulutus ja monet muut hyvinvointipalvelut käynnistettiin taloudellisesti niukoissa oloissa lähtökohtana lapsen etu ja niin, ettei kukaan jää niiden ulkopuolelle.

Ainainen kitinä lasten ja lapsiperheiden osattomuudesta tuntuu kohtuuttomalta ja perusteettomalta.

Touhukas lapsiasiamies nostaa tämän tästä virkansa puolesta esiin huutavia epäkohtia aina kihomadoista kiusaamiseen ja köyhyyteen saakka.

Aineellinen köyhyys ei automaattisesti merkitse onnetonta ja osatonta lapsuutta, eikä vähävaraisuus tarkoita siivotonta kotia, likaisia vaatteita tai kehnoa ruokaa.

Meissä tolkun äitien, maaseudun kouluttamattomien naisten varhaiskasvattamissa 1950-luvun lapsissa ei ollut koskaan kihomatoja eikä täitä. Virikkeitä, rakkautta ja laatuaikaa riitti, vaikka tämän tästä ei lennettykään etäisiin lomakeskuksiin. Kuntaa ei odotettu niistämään jokaista nenää.

 

Lue myös: Syntyvyys laskee, kertoo väestöennuste – näin suomalaiset sitä parantaisivat

 

Lisääntyminen tai siitä pidättäytyminen on kuitenkin erityisen henkilökohtainen asia. Millään tallimääräyksellä tai tökeröillä talkoovetoomuksilla syntyvyyttä ei varmasti saada nousuun.

Selityksiä lapsettomuudelle on paljon eivätkä ne ole aina huonoja. Elämäntilanne tai sosioekonomia eivät ole kohdallaan, ja sitten kun olisi, nalli ei enää pala.

Suomen kehitysyhteistyön yksi painopiste on hillitä väestöräjähdystä eli neuvoa konstit, joilla köyhän lapsikatras ei valtoimenaan karttuisi. Tulokset ovat vaihtelevia, voittoja ja tappioita.

Oman väestöräjähdyksensä suomalaiset ovat onnistuneet kiitettävästi torjumaan, mutta esimerkin voima ei yllä kehitysmaihin asti. Meitä ei ainakaan väestöräjähdyksen matkaan saattamasta maailman tuhosta käy syyttäminen.

 

Lue myös: Kaksi äitiä arvioi, onko ilmapiiri lapsikielteinen – ”Naiset kokevat äitiyden uhkaksi, koska se vaikuttaa työllisyyteen”

 

Lasten hankkimisessa on toki myös itsekkäitä piirteitä. Jälkikasvunsa kanssa kannattaa olla edes sen verran väleissä, että he käyvät iltaruskon vuosina silloin tällöin tervehtimässä. Sellainen virkistää mieltä, yksinäinen vanhuus ei viehätä.

Elinkaari on soma päättää, jos saattoväkeä tulee edes nimeksi ja kantajat ovat samaa huonetta ja sukua.

 

Jukka Viitaniemi
viitaniemet@pp.inet.fi
Kirjoittaja on ansaittuja eläkepäiviään viettävä Hämeen Sanomien pitkäaikainen toimittaja.

Tuoreimpia artikkeleita