Kolumnit

Keppihevosharrastus on ruohonjuurikulttuuria parhaimmillaan

Ei kesää ilman tapahtumajonossa seisomista. Koskaan en tosin ole seissyt niin pitkässä jonossa kuin viikko ennen juhannusta järjestettyjen keppihevosten suomenmestaruuskisojen kisajono oli ennen ovien avautumista.

Tunnelmaltaan kyseinen tapahtuma oli täysin ainutlaatuinen ja suorastaan liikutuin nuorten itse järjestämän tapahtuman hienoudesta.

 

Keppihevoset ovat Suomessa eläneet ennennäkemättömän nopean evoluution. Ne ovat päätyneet pikkutyttöjen satunnaisista leikeistä sisälle koteihin rakennettuihin talleihin hoidettaviksi.

Keppihevoset ovat erikoistuneet siinä missä eläväiset lajitoverinsa. Niillä treenataan useita eri lajeja. Harrastus ei enää katso ikää. Leikistä on tullut vakavasti otettava harrastus tuhansille harrastajille.

 

Minua keppariharrastuksen omaehtoisuus puhuttelee valtavasti. Nuoret ovat itse luoneet puitteet ja kulttuurin, jossa harrastusta voi toteuttaa monella eri tavalla.

Yhdelle keppareiden hoitaminen ja tallin pitäminen on se juttu, seuraava nauttii käsillä tekemisestä ja kolmannelle parasta on treenata eri lajeja, kuten esteitä tai kouluratsastusta. Puhumattakaan siitä mielikuvituksesta ja yhteisöllisyydestä, jota harrastus ruokkii.

En myöskään äkkiseltään keksi toista harrastusta, jossa yhdistyvät kädentaidot ja liikunta niin hienolla tavalla.

Suomenmestaruustasolla kisaavilta osallistujilta vaaditaan jo omistautumista ja määrätietoista treeniä. Kuka tahansa tuskin tuosta noin vain leiskauttaa tämänhetkisen suomenennätyksen, 141 cm korkeushypyssä.

SM-kisatapahtumassa kiinnitin huomiota monen muun ihastuttavan asian lisäksi siihen, että kaupallisuus loisti poissaolollaan.

Keppihevosia tehdään mikroyrityksissä ja toiminimillä. Tekijöinä ja myyjinä toimivat useimmiten nuoret itse.

Jos harrastuksen evoluutio jatkaa kulkuaan tällä tahdilla, suurin vaara piileekin ylituotteistamisessa.

 

Selma Vilhusen dokumentti Hobby Horse Revolution (2017) avasi kolmen nuoren kautta kuinka keppariharrastuksen uranuurtajat ovat joutuneet raivaamaan tietä muille harrastajille. Kiusaamiselta ja peloilta ei ole vältytty, kun ympäristö ei ole halunnut ymmärtää harrastuksen ainutlaatuisuutta.

Koskettava tarina puhuttelee eikä nuorten vahvuutta voi olla ihailematta.

En tiedä mieltävätkö keppariharrastajat itse harrastuksensa olevan ruohonjuurikulttuuria, mutta minulle se on sitä parhaimmillaan. Jään mielenkiinnolla seuraamaan harrastuksen kehittymistä.

Ehkä joku innostuu tekemään tutkimusta aiheesta. Tulokulmia ainakin on useita.

Harrastuksen taustalla vaikuttaisi olevan myös ideologisia vaikutteita jokaisen ihmisen oikeudesta olla oma itsensä ja toteuttaa itseään. Voiko tästä olla tykkäämättä?

Kirjoittaja on Kettukin toiminnanjohtaja, Hämeenlinna.