Pelin henki on selvä, HPK:n on vähintään kerran voitettava lätkämatsi tänä keväänä Hakametsässä, jos joukkue mielii päästä pelaamaan Suomen mestaruudesta.
Kerhon kannalta tärkeää oli se, että joukkue löysi välieräsarjan toisessa matsissa kotiluolassaan konstin pelata tasapäisesti ennakkosuosikki Tapparaa vastaan. Nopea kiekkokontrollilätkä ja tunkeutumiset Tapparan puolustusalueelle toimivat varsin hyvin. Ja, mikä aivan oleellista, HPK onnistui tekemään ylivoimaalin ja erikoistilannemaalin p-pistealoituksesta sovitulla kuviolla.
Jos Kerho mielii toteuttaa tuloksellisen ryöstöretken Hakametsään, näen, että se vaatii lauantain pelin tapaan ylimääräisiä onnistumisia erikoistilanteissa. Ilman niiden tuomaa lisäapua Tapparaa on vaikea voittaa Hakametsässä. Ja joka tapauksessa Emil Larmin on oltava joko yhtä hyvä tai mieluummin parempi kuin Christian Heljanko on maalin suulla.
Kerhon haaste Hakametsässä on ollut jo kolmatta kautta Tapparaa vastaan se, ettei vieraskaukalossa ole yhtä helppo pelata ja ottaa vastustajasta niskalenkkiä kamppailupelaamisessa, joka on HPK:n tavaramerkki.
Tiedän, ettei Antti Pennanen tähän suostu, mutta ehdotan silti: Mitä jos Kerho pelaisikin hieman maltillisemmin? Mitä jos prässiä viljeltäisiinkin säästeliäämmin? Mitä jos kaikki voimat kohdistettaisiin pelin kääntämiseen keskialueelta ja omasta päästä? Jos oveluudella korvattaisiinkin pelin pakottaminen?
Fakta on, ettei HPK voi uudelleen ja uudelleen hakata päätään seinään Tampereella. Jotakin on muutettava pelaamisessa. Ja toisaalta omaa peli-identiteettiä ei voi liikaa venyttää. Yhtälö ei ole mitenkään helppo.
