Kolumnit

Kesäksi kuntoon, mutta mihin kuntoon?

Olen potenut inhaa virusta yli viikon. On ollut kuumetta, korvissa soi ja etoo koko ajan. Odotan kärsimättömästi, että pääsisin pian kuntoon.

Kunto tarkoittaa Kielitoimiston sanakirjan mukaan fyysistä tai henkistä kelpoisuutta, valmiutta tai kyvykkyyttä. Kun toivottavasti pian paranen taudistani, olen siis ehkä kyvykäs, valmis ja kelvollinen – jopa kunnollinen.

 

Mikä on se ”kunto”, johon pyritään? Ja etenkin: miksi?
Monet tavoittelevat kesän lähestyessä rantakuntoa. Rapakuntoinen kuntoilija hikoilee kuntosalilla saavuttaakseen kuntotavoitteensa. Kuntoon liittyy usein tietoinen toive tai tavoite, halu palata normaaliin tai päästä entistä parempaan.

On kuitenkin myös kuntoutujia, joita kuntoutetaan. Kuntoutettavat ovat kuntoutustoimien kohteina. Kohteina ovat useimmiten erityisryhmät: vammaiset, mielenterveyskuntoutujat ja erityislapset.

Kuten flunssasta toipuvan ja kuntoilijankin tapauksessa, erityisryhmien ”kuntoon saattamisessa” on kyse ihmisten tilan parantamisesta jollain tavoin. Kuntoutuksessa käytetään terapiaa ja lääkehoitoa, vammaisten ja mielenterveyskuntoutujien kohdalla myös kuntouttavaa työtoimintaa.

Aiemmista esimerkeistämme erityisryhmien kuntoutus eroaa kuitenkin siinä mielessä, että kuntoutuksen tavoitteet asettaa usein joku muu kuin kuntoutettava itse. Kunnon käsite on ulkoapäin saneltu. Kuntoutus voi lähteä esimerkiksi ajatuksesta, että erityistä tukea tarvitseva lapsi pitää opettaa pois ”poikkeavista” tavoistaan, koska ne eivät asetu ympäristön normeihin.

Useimmiten ympäristön normit, siis ”kunto”, johon kuntoutus tähtää, ovat ”normaalien ihmisten” määrittelemiä. Kuntoutuksen kohteelta harvoin edes kysytään, mitä hän kuntoutuksesta ja oletetuista ”poikkeavuuksistaan” ajattelee.

 

Kansalaisaktivisti Amu Urhonen kuvaa kirjassaan Kompastuksia – Vammaispoliittinen pamfletti, kuinka hän oppi aikuisena uimaan ja nauttimaan uimisesta, kun sai itse harjoitella sitä ylävartaloaan käyttämällä. Lapsena hänet oli pakotettu kuntoutusmielessä väkisin polskimaan jaloillaan, vaikka se oli tuottanut vaikeuksia.

Kuurojen lasten vanhempia on neuvottu välttämään viittomakieltä ja keskittymään puheen harjoitteluun sitä silmällä pitäen, että lapselle myöhemmin laitettaisiin kuuloimplantti.

Kuntoutuksen käsitettä pitää tarkastella kriittisesti: mikä on se ”kunto”, johon pyritään? Ja etenkin: miksi? Miksi vammattomuutta pidetään aina ylivertaisena ja tavoiteltavana?

Kuntoutuksen pitäisi lähteä siitä, että kuntoutettava ei jää toimenpiteiden kohteeksi, vaan hänelle taataan itsemääräämisoikeus. Onkin syytä pitää mielessä vammaisaktivismin ydinviesti: nothing about us without us – ei mitään meistä ilman meitä.

 

Kirjoittaja on englannin ja ranskan maisteri ja kielenkääntäjä.