Kolumnit

Keskeneräisyydessä on kestämistä

Ostakaa rintamamiestalo, sanottiin. Se on kokonainen elämäntapa, sanottiin.
 
Olin kerännyt omenapuista sun muista katkottuja paksuja oksia ja runkoja kasaan, koska hurskaana ajatuksenani oli sahailla niistä polttopuita. Pari vuotta on keko nyt kasvanut ja vaimo siitä huomautellut. Kolotuksiin ja vanhoihin urheiluvammoihin vedoten yritin ruinata emännältä talousrahaa sähkömoottorisahan ostamiseen ja kävimme oikein sellaista kaupassa katsomassa. Sitten olisi pitänyt kuulemma etsiä netistä käyttäjien kokemuksia, mutta kas kun en nyt sitten intoutunut.
 
Lopulta vaimo päätti, ettei värkkiä meille ainakaan tähän hätään osteta. Naapurin nuorella isännällä on tällainen moposaha ja sitä on minun lainaaminen. Ja piste.
 
Maanantaina tihutteli vettä ja naapurissa oli jotain vieraita, joten en kehdannut mennä työkalua lainaamaan. Pihalla seisoo suuri lava puutarhajätteitä varten ja veikkaan, että yhdeksän kymmenestä mandoliininsoittajasta olisi vähin äänin veivannut koko rytökasan sinne ja valitellut huonoja kelejä.
 
Halusin kuitenkin olla arjen sankari ja rupesin hissukseen hinkuttamaan pokasahalla. Jostain syystä en lietsonutkaan itseäni tavanomaiseen, itkunsekaiseen raivooni, vaan aika hyvissä fiiliksissä rapsuttelin poikki rungon toisensa jälkeen.
 
Neljä tuntia myöhemmin kasa oli hävinnyt. Olo oli miehekäs, mutta samalla tajusin, että nyt en koskaan tule saamaan sitä moottorisahaa.
 
Kotitalon hommissa ei loppua näy ja leipätyö haittaa harrastuksia. Keskeneräisyys vaivaa niin remontissa kuin elämässä. Jotenkin on sellainen tunne, että tässä iässä pitäisi saada maailmansa valmiiksi. Ymmärrän kyllä, että kysymys on harhakuvasta. Ainoa pysyvä asia on muutos ja blaa blaa blaa. Ihmisen on opittava elämään hetkessä ja lässyn lässyn lää.
 
Tällaisia ajatuksia kirjoittavat ihmiset eivät remontoi rintamamiestaloa, vaan tissuttelevat arkensa mustavalkoiseksi sisustetuissa kerrostaloasunnoissa, viettävät kesänsä Etelä-Ranskassa ja lilluvat talven kylmimmät viikot Thaimaassa. Tai sitten he ovat valaistuneita hengenmiehiä, apurahalla porskuttavia taiteilijoita tai johonkin vaihtoehtoiseen elämäntapaan vinksahtaneita saunamajureita.
 
No, nyt taisi mennä kiukutteluksi. On pakko kai katsoa peiliin. Eihän minulta mitään puutu. On kaksi kättä ja Black & Decker. Maailma muuttuu, tutut rakenteet ryskyvät ja samanlaisen, tuntemattoman tulevaisuuden pelossa elävät kaikki, kuka enemmän, kuka vähemmän.
 
En ole valinnut varmuutta, vaan haaveillut paljon. Paljon unelmista on toteutunut, nyt on vain yksi jäljellä. Ehkä elän kauankin ja näen tämän saakelin röttelön vielä valmiina. Mutta onko se edes unelma, jos se on mahdollista toteuttaa? Pitäisikö keksiä jotakin mahdotonta, vai hyväksyä se, että unelmasta on tullut elämää? On tämä niin kauhean vaikeata.