Kolumnit

Kielikolumni: Lueppas tästä

Olet varmasti oppinut koulussa, että sydämeen mahtuu vain yksi ämmä. Tai että sana sadetakki äännetään sadetakki vain Turun murteessa. Muissa murteissa se onkin sadettakki.

Suomen kielen ääntäminen ja kirjoittaminen vastaavat melko hyvin toisiaan. Usein väitetäänkin, että suomea kirjoitetaan aivan samoin kuin puhutaan. Tästä perussäännöstä on muutamia poikkeuksia. Sanoissa kenkä ja kangas yhdistelmät nk ja ng ei äänny erillisinä n- ja g-äänteinä vaan ns. velaarisena nasaalina ŋ eli kitalakeen sijoittuvana nenä-äänteenä.

Monet muut nykysuomen näkökulmasta ajatellen poikkeavat kirjoitusasut perustuvat sanan lopussa olleisiin mutta sittemmin hävinneisiin loppukonsonantteihin. Hävinneistä äänteistä on kuitenkin edelleen todisteita: puheessa vokaalin edellä hävinneen äänteen paikalla on eräänlainen tauko, konsonantin edellä tuo seuraava konsonantti kahdentuu.

Selkeimmin tämä taukomainen tai konsonantin kahdentava äännehistoriallinen jäänne esiintyy juuri e-loppuisten sanojen lopussa. Yhdyssana sadettakki on tästä hyvä esimerkki. Koettulos, hernekkeitto, venellaituri. Kadonneita äänteitä esiintyy myös joissakin sijapäätteissä ja liitepartikkeleiden yhteydessä. Kirjoitatko minullekin vai minullekkin? Ovatko asunnon ikkunat kadullep päin?

Tämä rajageminaatioksi eli rajakahdennukseksi, loppuhenkoseksi, jäännöslopukkeeksi, alku- tai loppukahdennukseksi tai aspiraatioksi nimitetty ilmiö esiintyy myös verbien perusmuodon yhteydessä (Haluan mennäk kotiin), verbien kielteisissä muodoissa (En menem minnekkään), eräiden tapaa ilmaisevien adverbien lopussa (Kävelen hitaastit tietä pitkin, Tulet tännep päin) sekä yksikön imperatiivissa eli käskymuodossa.

Seuraavan sanan alkukonsonantti kahdentuu tai vokaalin edessä äännetään selkeä taukomainen äänne, kurkunpään sulkeva, suomen kielestä muuten jo kadonnut äänne, ns. glottaaliklusiili. Tulet tänne! Avaaʔ ʔikkuna!

Murteissa tuo hävinnyt loppukonsonantti kuuluu joskus h-äänteenä, joskus s- tai t-äänteenä. Erityisesti eteläpohjalaisissa, satakuntalaisissa ja kaakkoishämäläisissä murteissa se on säilynyt: venes, kärmes, hames. Vanhoja äänneasuja on säilynyt myös paikannimissä: Venehjoki, Venesjärvi, Venetjärvi, Kärmeskallio, Kärmetvuori.

Monet suomalaiset kirjoittavat puhekielen omaista tekstiä sosiaalisessa mediassa. Epävirallisissa teksteissä raja puhutun ja kirjoitetun kielen välillä horjuu. Puhuttu kieli ei ole virhe, ei myöskään sen kirjoitettu muoto. Niin kutsutuissa oikeinkirjoitusvirheissä onkin yleensä kyse huolitellun, normitetun kirjakielen ja puhekielen ääntämyksen välisestä ristiriidasta.

Sydämmellisin terveisin,

Johanna Halonen

Kirjoittaja on suomen kielen opettaja ja nimistöntutkija.