Kolumnit

Kielen opiskelu kuuloaistin varassa kannustaa puhumaan

Olen aloittanut uuden kielen opiskelun. Tai no, uuden ja uuden. Vanhan tutun venäjän, ehkä neljättä kertaa. Uusi minulle on metodi, jolla yritän oppia.

Aiemmin minulla on ollut käytössäni erilaisia itseopiskelukirjoja. Yhdessä lähdettiin liikkeelle kyrillisistä aakkosista.

Toisessa drillattiin sanalistoja: katu, puisto, hapankaali, huopatossut. Kolmas lähti kunnianhimoisesti pohtimaan venäjän suhuäänteiden kirjoa. Intoni hyytyi heti alkuunsa.

Nyt kokeilemassani metodissa pelataan kuuloaistin varassa. Tekstikirjaa ei ole, ohjeet annetaan äänitteenä.

Heti alussa opiskelijoita kielletään kirjoittamasta sanoja ja varoitetaan täydellisyyteen pyrkimisestä. Tärkeää on opetella päivittäin, tuottaa kieltä ja reagoida nopeasti.

Metodin oppitunti kestää 30 minuuttia. Opiskelijoita kielletään kuuntelemasta yhtä jaksoa enempää päivässä. Saman jakson kertaamista ei suositella. Aiemmin opittua nimittäin toistetaan uusilla oppitunneilla tiuhaan.

Olen sitä ikäluokkaa, jolle kieli kouluaikoina näyttäytyi nippuna kieliopillisia sääntöjä, jotka on hallittava, ennen kuin voi edes harkita avaavansa suutaan. Ensin saatettiin esitellä jokin rakenne, vaikka futuuri, ja sitten kerrottiin, miten rakennetta käytetään.

Kielenoppimiseen liittyi paljon metapuhetta. Rakenteista puhuttiin vierasperäisillä nimillä, jotka oli hallittava.

Kokeessa piti tietää, mikä on subjunktiivi, deklinaatio ja konjugaatio. Opetuksella ei juuri tuntunut olevan yhteyksiä luokkahuoneen ulkopuoliseen maailmaan.

Mieleenpainuvimman kielenopetusmetodin, johon olen törmännyt, tarjosi eräs suomen kielen oppikirja. Se lähti liikkeelle sijamuodoista. Ensimmäisessä kappaleessa opeteltiin inessiivi. Kappaleen tekstiosuus alkoi näin: ”Pekka istui syvässä humalassa bussissa kädet taskussa…”

Nykykoulussa kieli osataan nähdä voimavarana, joka palvelee ilmaisua eikä toisin päin. Opetus pyritään liittämään osaksi lasten omaa kokemuskenttää.

Kieltä harjoitellaan laulujen ja leikkien, draaman ja piirtämisen avulla. Kielenopetuksen aloitusikääkin on varhennettu, jotta lasten luontainen kielellinen herkkyysikä tulisi hyödynnettyä.

Minä olen herkkyysikäni jo aikoja sitten ohittanut, mutten aio luovuttaa. On hauskaa tutustua kieleen kuuntelemalla ja puhumalla, autuaan tietämättömänä vaikkapa kirjoitusasusta.

Tutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet, että tehokkaimmin kielen oppimista edistäisi aito vuorovaikutus, jossa opittu kytkeytyy itselle merkityksellisiin asioihin. Siis sellainen kielenopetus, johon nykykoulussa pyritään.

Äänitteen kanssa kommunikoidessani olen oppinut parissa päivässä kertomaan olevani amerikkalainen ja kysymään, missä on Punainen tori.

Kirjoittaja on englannin ja ranskan maisteri, kielenkääntäjä.