Kolumnit

Kirjoittajan työ on saada lauseet soimaan, lukija tarvitsee vain hetken hiljaisuutta

Kuva: Muu
Maritta Lintunen

Isoisäni Mikko, joka syntyi vuonna 1899 Ylä-Karjalan salomailla kruununtorpparin poikana, oppi lukemaan nelivuotiaana.

Aapista hänellä ei ollut, mutta oli musta pirtin seinä, josta osa oli vuorattu sanomalehtipaperein. Lehdenriekaleita tiirailemalla nokkela pojannassikka oppi ensin kirjaimet, sitten kirjaimista muodostuvat äänteet ja tavut. Lopulta sanat.

Ja kun eräänä päivänä Mikon isä Ukko-Risto kuuli pojan sopottavan jotakin itsekseen seinän vierustalla, puuskahti hän kauhuissaan: ”Herranen aika, mitä tuosta pojasta tulee nyt kun se oppi lukemaan? Työt jäävät tekemättä!”

Lukutaidosta huolimatta ukistani tuli ahkera maanviljelijä. Mutta totta on myös se, että kaiken ylimääräisen ajan hän käytti lukemiseen ja kirjoittamiseen.

Mikon kirjahyllystä löytyi paitsi Maamiehen tieto-opas myös romaaneja ja runoutta. Sanat kiehtoivat häntä elämän loppuun saakka.

Kirjailijan työ on ravistella ja kuulostella sanojen kaikukoppia. Lauseet on saatava soimaan.

Työstä tekee mielenkiintoisen se, että jokainen meistä kuulee tekstin omalla laillaan. Kaikukopan sointi on jokaiselle erilainen, kunkin lukijan omasta historiasta riippuen.

Suomen kieli on sanastoltaan rikas, ja elävä kirjallisuus pitää huolta siitä, ettei se köyhdy.

Jokainen lapselle luettu loru ja satu ruokkii hänen sanavarastoaan. Rikas sanavarasto on henkistä pääomaa, joka auttaa pärjäämään maailmassa.

Taitava kirjoittaja tai puhuja käyttää sanaa milloin höyhenen, milloin säilän tavoin. Kun ihminen kykenee sanallistamaan tunteensa, hän tulee ymmärretyksi.

Kaipaamme vastakaikua. Joskus se löytyy musiikista tai kirjallisuudesta.

Tulee vastaan sävellys, jonka haluat kuulla yhä uudestaan. Tai luet kirjan, jonka maailmasta et haluaisi pois, koska se tuntuu puhuvan juuri sinulle.

Hyvä kirja ei jätä lukijaa rauhaan. Tapahtumat kasvavat ulos teoksesta ja ne etsivät kajetilan lukijassa. Joskus kirja jättää meihin hyvänolon tunteen. Joskus kirja kiusaa ja mukiloi mieltämme.

Taidokas teksti kestää aikaa eikä sen kaikukoppa murene. Vuosisatoja vanhat, maapallon toisella puolen kirjoitetut rivit leimahtavat tänäänkin uudestaan eloon, kunhan vain oikea lukija sattuu niiden kohdalle.

Kurkistetaanpa vielä uudestaan noen mustuttamaan torppaan.

On vuosi 1902. Mikko saa rauhassa tavata ensimmäistä lausettaan sanomalehden riekaleesta. Poikaa ei häiritse kesken jäänyt nettipeli, ei facebook tahi rahin päällä piipittävä kännykkä.

Hänellä on pärevalkean verran aikaa rakennella tavuista uusi sana. Aikaa kuulostella mitä sanan kaikukoppa heijastaa hänen korvaansa.

Sanat soivat. Ne voivat jäädä resonoimaan meihin pitkäksi aikaa. Tarvitaan vain kirja, mukava asento ja hetki hiljaisuutta.

Kirjoittaja on kirjailija, Hämeenlinna.