Kolumnit

Kolumni: Ei kai humanistille tarvitse maksaa mitään, eihän?

Kuva: -

Nuori kaverini on akateeminen työtön. Hän on kulttuurialan maisteri, joka on saanut viime aikoina omistautua pitkän tähtäimen tohtoriopinnoilleen ja pitkäaikaiselle harrastukselleen.

Onneksi harrastus tuottaa myös hiukan rahaa. Sen avulla hän on pystynyt jotenkuten maksamaan edullisen vuokransa ja vähäiset laskunsa.

Pari viikkoa sitten kaveri ilahtui, kun tuttu professori pyysi häntä pitämään erikoisalastaan luennon yliopistolla. Siitä saisi pienen lisäansion.

Heti perään kaveri joutui pettymään. Hän oli soittanut yliopistoon varmistaakseen, että hänelle maksetaan varsinaisen luentopalkkion lisäksi entiseen tapaan jotakin myös luennon valmistelusta.

Ei makseta, ei makseta!

Sen paremmin tunnin mittaisesta englanninkielisestä luennosta kuin sen kenties päivän mittaisesta valmistelusta ei makseta yhtään mitään. Kaverin on kuulemma miellettävä luento pr-tilaisuudeksi. Hän saisi julkisuutta itselleen ja erikoisalalleen.

 

Toimiikohan sama konkreettisemmassa työelämässä?

Kun autohuollon pomo kertoo ajokkini jakohihnan vaihdon maksaneen 500 euroa, voinko ilmoittaa, että pulitan toimenpiteestä vain satasen verran varaosista? Työn laatua voin kehua tuttavapiirissä ja somessa. Se on erinomaista pr:ää.

Kenties samaa nollalinjaa voi soveltaa myös kodin röörejä rassaavaan putkimiehen tai pihaa auraavan huoltomiehen työhön. Palkaksi varmaankin riittää, että mainostan suoritusta kovaan ääneen naapurustossa. Voin myös pyytää naapurit paikalle ihastelemaan siistejä viemäreitä ja pihakäytäviä.

 

Tällaiseksi on maan meno mennyt, kun korkeakoulutuksen rahoitusta on leikattu ja priorisoitu sekä markkinaehtoistettu.

Akateemisella työllä on olevinaan enää arvoa vain, jos sen voi olettaa tuottavan jollakin ansaintalogiikalla rahaa muillekin kuin tekijälleen. Kuuden vuoden yliopisto-opinnot ja alan huippuosaaminen eivät sitä yksinkertaisella kaavalla takaa varsinkaan, jos ala on humanistinen ja liippaa kulttuuria.

Putkimies, mekaanikko ja huoltomies osaavat hommansa ja tarvitsevat palkkansa, mutta niin osaa ja tarvitsee kaverinikin. Hän on inhimillisten elämysten ja kokemusten tuottajana kovan luokan ammattilainen ja sellaisena kenties myös monenlaisten psyykkisten ja fyysisten vaivojen ennaltaehkäisijä.

Ammattien yleisessä arvostusasteikossa kaveri jää silti aivan hännille sketsihahmon ja paimenen väliin. Vävykokelaana hän on insinööriyhteiskunnassamme vielä onnettomampi tapaus:

”Mahtaako tuosta hepusta koskaan mitään tulla? Osaako edes rälläkkää käyttää tai kakkaraa rakentaa – lentokoneella lentämisestä puhumattakaan.”