Kolumnit

Kolumni: Havaintojani hämeenlinnalaisista

Kuva: Pekka Rautiainen

Eihän minun pitänyt asua täällä kuin viitisen vuotta, mutta olenkin pitänyt majaani Hämeenlinnassa ”ihan kohta” jopa viidellä eri vuosikymmenellä.

Välittömästi muutettuani vähäiset tavarani Hämeen Sanomain Volkswagen LT 28:lla Linnankadulle, sain kuulla, että täällä pitää asua 30 vuotta ennen kuin voi kutsua itseään hämeenlinnalaiseksi.

En kutsu itseäni vieläkään miksikään.

Täällä on jatkuva tarve kiinnittää huomiota ulkoisiin olosuhteisiin, autioksi sanottuun toriin, rakentamiseen ja jättää tärkein viihtyvyys- ja myös turvallisuustekijä aivan liian vähäiselle huomiolle: ihmiset.

Linna, Aulanko ja Ahvenisto ovat parhaita lajeissaan, mutta eivät ne yksin täällä ainakaan minua ole pitäneet.

Aluksi muutamat työn puolesta tuntemani pikkukaupungin merkkihenkilöt eivät tervehtineet kadulla. Morjestin heitä kahta kuuluvammin.

Kerrostalossa en ehtinyt tutustua kuin ihan vähäsen hyvin epäluuloiseen iäkkääseen pariskuntaan. Seinänaapurin huumehörhö varasti kirjoituskoneeni, joka oli kaiken lisäksi lainassa opiskelukaveriltani.

Silloin minulla oli vielä kiire jatkamaan matkaani pääkaupunkiseudulle. Pelastus oli 90-luvun lama. Se tukki työmarkkinat.

Kaikkialla ovat tärkeilevät pikkusielunsa, mutta aina voi myös itse valita kaverinsa. Eikä muuten haittaa, vaikka oudotkin moikkaavat. Se on vain kotoisaa.

Huomasin pian, että monet sielunkumppanit asuivat täällä jo valmiiksi, kuin odottamassa. Eräs pariskunta toivotti minut täysin yllättäen tervetulleeksi kaupunkiin rautatieasemalla. Muistan sen aina.

Kun vanha hirsitalo oli löytynyt kodiksi, löytyivät sen läheltä pian parhaat ystävätkin, ja sen jälkeen yhteiset ystävät.

Sattumakin ohjasi: jos autosta menevät jarrut oikean korjaamon kohdalla, niin ystävyys voi odottaa rasvamontussa.

Töissä kysyin Karppisen Karilta, nyttemmin edesmenneeltä kollegalta, reipashenkistä kuntoiluporukkaa. Löytyi Hämeenlinnan Hitaat ja sittemmin monet ikuiset veljet ja sisaret hikiliikunnan parissa.

Täältä on välillä hyvä hetkeksi lähteä, kun sitten voi taas palata hyvien ihmisten kaupunkiin. Eivät hauholaisetkaan hassumpia ole tai muut mainiot maalaiset.

Hämeenlinnalaisen kaunis ja sydäntä lämmittävä viesti kuului hiljattain seuraavasti: ”kiitos kun ette ole lähteneet pois.”