Kolumnit

Kolumni: Hiljaisuus voi hävittää historiamme

Vuosi 1918 on meille mustavalkoisia kuvia viiksekkäistä nimettömistä miehistä ja likaisista pojista liian isoissa vaatteissa, kiväärit olalla. Se on kertomuksia häpeästä ja kahtia jakautuneesta kansasta, joka lopulta vaikeni.

Sadan vuoden takaisista tapahtumista on liian kauan minulle ja muille muutama vuosikymmen sitten syntyneille. Suurin tutuistani osa ei osaa sanoa, kummalla puolella heidän sukulaisensa olivat sisällissodassa.

Sillä ei ole oikeastaan edes väliä. Vai onko?

Kuulin omasta taustastani vasta hetki sitten, kun sain käsiini kaukaisen sukulaiseni kirjoittaman sukuhistoriikin.

Sen mukaan isoisoisäni oli vuonna 1918 erään pirkanmaalaisen kaupungin punakaartin esikunnassa. Hänet tuomittiin 12 vuodeksi kuritushuoneeseen, mutta lopulta hän vietti neljä vuotta vankileireillä Tampereella, Hämeenlinnassa ja Tammisaaressa.

En ollut koskaan kuullut isoisoisästäni juuri nimeä enempää. Kun ei näistä oikein puhuta.

Vaikenemisen kulttuuri on alkanut murtua vasta nyt, sata vuotta myöhemmin. Koulujen opetuksessa sisällissodan heijastukset näkyivät 1970-luvulle asti, mutta tänä vuonna sisällissota on ollut poikkeuksellisen paljon esillä historiantunneilla merkkivuoden takia.

Kuinka moni nykynuorista kuitenkaan tietää oman sukunsa taustoja, saati puhuu niistä?

Merkitystä ei ole sukulaisten puolella sisällissodassa, vaan sillä, että heidät muistetaan. Isät, veljet, äidit ja tyttäret, eivät niin kovin erilaiset kuin me nyt. Kaikilla oli omat syynsä taistella tai jäädä sivuun, katkeroitua tai unohtaa.

Heitä ja heidän kokemuksiaan ei tarvitse häivyttää. Kun historiaan löytää yhteyden omasta elämästään, se ei jää pelkiksi tarinoiksi. Tapahtumat tuntuvat todemmilta, osalta omaa historiaamme.

Pysäyttävintä on miettiä, että kaikki olisi voinut mennä toisin. Oma isoisäni syntyi kuusi vuotta sodan jälkeen. Mitä jos hänen isänsä olisikin päätynyt joukkohautaan Ahvenistolle?

Sisällissodasta puhuminen hyytyy taas, kun ”juhlavuosi” on loppumassa. Itsenäisyyspäivää juhlitaan silti torstaina kovin erilaisissa merkeissä kuin vuosi sitten, kun satavuotias Suomi iloitsi näyttävämmin kuin koskaan.

Tänä vuonna Linnan juhlien teema on ympäristö: mitä jätämme perinnöksi tuleville sukupolville. Pysähdytään miettimään myös meitä edeltäneitä vaiettuja sukupolvia, jotta historia ei toistuisi. Vaikka aika haalistaa haavat, niitä ei pidä piilottaa.

Tuoreimpia artikkeleita