Kolumnit

Kolumni: Karman laki – rakkautta ensirapsutuksella

Tarkalleen kolme vuotta sitten maailmani muuttui. Rakastuin ensirapsutuksella.

Olin kyllä kuullut lemmikin olevan monille voimavara, joka peittosi painoarvossaan jopa ihmissuhteet. Varsinkin koirat näyttivät löytävän tiensä sydämiin ja tuovan elämään merkityksellisyyttä.

Ilmiön todistaminen ei riittänyt takaamaan, että olisin ymmärtänyt.

Minussa koirat herättivät suoranaista vastenmielisyyttä. Teeskentelin sietäväni ystävieni lemmikkejä, vaikka todellisuudessa en voinut käsittää, miksi joku halusi kotiinsa märältä tumpulta haisevan karvakasan.

 

Vihaksikin äityneen koirasuhteeni kasvualusta juontuu lapsuuteen.

Olin alle kouluikäinen, kun saimme sisareni kanssa huonon idean: halusimme joululahjaksi sähköurut tai koiran.

Vaihtoehdot edustivat jotakin lähtökohtaisen saavuttamatonta, kuin olisi toivonut lahjaksi maailmanrauhaa. Siksipä houkuttikin testata, kuinka paljon jankuttamista olisi äidille ja isälle liikaa.

Raja saavutettiin, ja toiveeseemme taivuttiin. Musikaaliset lahjamme huomioiden käsitän, että valituksi tuli pienempi paha. Perheeseemme liittyi pentuiän ylittänyt englanninspringerspanieli Dago. Kahdeksi viikoksi.

 

Noilta päiviltä verkkokalvoilleni on piirtynyt kaksi kuvaa. Toisessa verkkaisena miehenä tunnettu isäni jahtaa karannutta koiraa pihamaalla salkku kourassaan, syvän epätoivon vallassa.

Toisessa äitini, armoitettu siivousfanaatikko, tuijottaa maailmanlopunilme kasvoillaan löysää läjää työhuoneen matolla.

Tavoitan yhä kaaoksen, jonka viattoman eläimen huonosti hoidettu kotouttaminen tasaiseen perhe-elämäämme toi. Perusturvallisuuteni järkkyi eikä kiintymyksen syntymiselle jäänyt tilaa.

Lahja lähti yhtä nopeasti kuin tulikin, sopivampaan kotiin ja elämäntilanteeseen. Jäljelle jäi hämmennyksensekainen pelko.

 

Jälkikäteen ei ole vaikeaa nähdä, että juuri pelko synnytti antipatiani. Koira edusti minulle jotakin, joka rikkoi järjestyksen ja uhkasi todellisuuttani. Syyllinen koirakammooni ei silti ollut eläin itse, vikaa oli ainoastaan aikuisten arviointikyvyssä.

Kävi niin kuin usein käy: syvällä lymyävä pelko pukeutui vastenmielisyyden ja vihan valeasuun.

Elämällä on tapana kuljettaa kulkijaa kohti pelkojaan. Niinpä kolme vuotta sitten sisareni perhe kasvoi luovutusiän saavuttaneella espanjanvesikoiralla. Olin varma, että koko sukuhaara syöksyisi sekasortoon.

Huoli haihtui, kun elämääni astui Karma. Canis lupus familiaris. Perro de agua español. Elämäni koirarakkaus.

Suhteemme on syventynyt molemminpuoliseksi kiintymykseksi. Tapaamme harvoin, mutta jälleennäkeminen on ikävän arvoinen.

 

Tohdin olettaa, että vielä kahdenkymmenen aviovuoden jälkeen puolisoni toisinaan ilahtuu, kun palaan työmatkalta.

Reaktio on kuitenkin huomattavan maltillinen verrattuna vesikoiraan, joka tarvitsee hampaisiinsa tunnetavaran – lelun, rievun tai kengän – kahlitakseen yliläikkyvän riemunsa ja varmistaakseen, ettei häntä irtoa kohtaamisen ilosta.

Karman laki on kohdallani kirjoitettu uudelleen: Ymmärrä pelkosi, saatat huomata olevasi rakastettu.

mari.pulkkinen@jalkijaa.fi

Kirjoittaja on humanisti, yksinyrittäjä ja perheenäiti Hämeenlinnasta.