Kolumnit

Kolumni: Kasvatusvinkkejä

Kirjoitin kesällä puolivahingossa lastenkirjan. Kuvittajan kanssa naureskeltiin, että meillä on yhteensä yli 130 vuoden kokemus lapsetta elämisestä, eiköhän sillä kokemuksella kakaroille kirjasen kokoa.

Kävin kuitenkin kirjakaupoissa vilkaisemassa lastenkirjahyllyjä; minkä ikäisille tulevaisuuden veronmaksajille olimme oikeastaan kirjaa tekemässä.

Minkälaisia kirjoja meidän aikamme lapsille kirjoitetaan? Ja välittyykö niistä, mitä lapsoset näkevät, mitä kokevat, ja mitä heille elon arjesta kerrotaan?

Meidän taloudessamme lapsettomuus on ollut laskelmoitua sattumaa. Biologisista kelloista ovat jääneet patterit vaihtamatta tai ne ovat pysyvästi jäätyneet talviaikaan.

Mikä ei tarkoita, etteikö lapsista olisi puhuttu, niitä ja vanhempiaan tarkkailtu. 50 prosenttia taloutemme jäsenistä suorastaan pitää lapsista – ainakin sopivasti annosteltuna.

Kirjaprojektin kautta kävi mielessä, mitä olisi opetettu omille lapsille, jos niitä olisi ollut.

80-luvulla olisin luultavasti antanut jälkikasvulle kaksi olennaista ohjetta. 1. Kitarat kovemmalle ja 2. Kuuppa sekaisin keinolla millä hyvänsä.

Nyt pappaiässä ymmärtäisin toivottavasti jättää juniorin opastamisen vähemmälle, tuskin kenenkään henkiselle kehitykselle on tarpeen perehtyä papan nihilistiszenflegmaattiseen elämänfilosofiaan.

Toisaalta olen nauttinut teini-iässä ateistiksi ilmoittautuneen siskontytön kanssa alkuräjähdyksestä väittelemisestä. Olisiko se ison pamauksen mystinen aiheuttaja sittenkin voinut olla Jumala-nimellä kirjallisuudessa esiintyvä hahmo?

Lapsen arki näinä päivinä taitaa olla aika erilaista kuin itsellä oli silloin joskus ajanlaskun alussa. Oletan, ettei vanhempana toimiminenkaan ole varsinaisesti helpommaksi muuttunut.

60-luvun maailmassa lapsen saattoi vielä kasvattamisen sijasta antaa kasvaa, sirotella pikku vinkkejä matkan varrelle ja toivoa parasta.

Mutta nykyään, mistä tietää missä menee pelottelun ja turvarealismin raja? Voiko tehdä fillariretkiä metsään, kannattaako kävellä puistossa pimeällä, saako vieraille ihmisille missään olosuhteissa puhua?

Keväällä kaksi pientä koululaista kysyi, onko kuistilla olevat rotta ja varis oikeita. Kun väitin että olivat, halusivat katsoa lähempää ja ottaa valokuvia.

Kun iloisesti kikattavat skidit kuvasivat otuksia, menin aivan paniikkiin ja otin etäisyyttä kädet pystyssä kuin keltaisen kortin jo saanut skottitoppari kulmapotkutilanteessa ranskalaisten hyökkääjien keskellä rangaistusalueella.

Joudunko vankilaan, tuleeko punainen kortti ja pelikieltoa?

Arvoisat vanhemmat, älkää antako periksi, pitäkää jatkossakin hyvää huolta lapsistanne. Jonkun pitää kasvattaa seuraava sukupolvi maksamaan meidän raakkien eläkkeet.

Jos teille sopii, niin minä otan edelleen vodkapaukun keskellä päivää, katson NH-ällää aamuyöhön ja sijoitan puhelinsoitolla kympin SOS-lapsikylään.

Kirjoittaja on kirjailija ja kärttyinen