Kolumnit

Kolumni: Kirjallisuusala tarvitsee lisää Finlandioita

Suomen tunnetuin romaani lienee loppuvuoden ajan hämeenlinnalaisen kirjailijan Olli Jalosen Taivaanpallo (Otava 2018).

Jalosen vuosia muhittama teos sai torstaina kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Samalla viime keväänä julkaistu kirja sai suorastaan uuden elämän. Se jos mikä on teokselle lottovoitto.

Kirjan elinkaaresta ja sitä pidentävistä tekijöistä on Hämeen Sanomien haastatteluissa tänä syksynä Jalosen lisäksi puhunut myös toinen hämeenlinnalainen kirjailija, Maritta Lintunen.

Kirjallisuus tarvitsee kaiken näkyvyyden, jonka se saa. Enemmänkin. Tässä palkinnot nousevat arvoon arvaamattomaan.

Palkintoehdokkuudet ja messut ovat sekä tunnustusta tehdystä työstä että kirjallisuuden elävänä pitämistä.

Kirjan elinkaari on koko ajan lyhentynyt. Keväällä julkaistu teos saattaa olla syksyllä jo alelaarissa – jos nyt on koskaan edes päässyt esille kirjakauppaan. Nykyisten kirjakauppojen valikoima on usein masentavan suppea.

Tämä kehitys on sekä sivistyksen että taiteen kannalta älytön. Kirja ei ole kertakäyttöhyödyke. Harva teos, oli sitten kyse tiedosta tai kaunosta, on niin sidottu julkaisuajankohtaansa, että se vanhenisi muutamassa kuukaudessa.

Juuri Finlandia-palkinto on paljon vartijana. Ehdokaskirjat saavat nostetta ja näkyvyyttä, palkitusta puhumattakaan.

Finlandian näkyvyys on niin massiivinen, että se jättää väkisinkin varjoonsa muita tunnustuksia. Silti on ehdottomasti hyvä, että tällainen palkinto on olemassa. Niin tiivis kuin ehdokasasettelu onkin, Finlandia on loppuvuoden kirjajuhla.

Finlandia aivan varmasti edistää lukemista. Esimerkiksi eräs kollegani on nuoresta pitäen saanut lahjaksi tai ostanut palkitun kaunokirjan itse. Hän on lukenut jokaisen ja muistaa teiniaikaisista kirjoista lauseita jopa ulkoa.

Vaikutuksensa on toki silläkin, että yksi hänen teiniaikansa Finlandia-lukukokemuksista on aforismikokoelma.

Tosiaan, kollegan teiniaikoina – ja kun Olli Jalonen palkittiin edellisen kerran Finlandialla vuonna 1990 – mukana raadituksessa oli kaikki kaunokirjallisuus. Romaanipalkinto Finlandiasta tuli vuonna 1993.

Tämä oli karhunpalvelus novelleille, esseille, aforismeille ja lyriikalle.

Ne kaikki ovat viime vuosina ajautuneet enemmän tai vähemmän marginaaliin. Tekee mieli sanoa, että niiden lukemisen taito on osin tämän päätöksen takia rapautunut.

Jalonen on esimerkiksi Helsingin Sanomissa todennut toivovansa etenkin runojen ja esseiden palaamista Finlandia-raaditukseen.

Ja eikö kattaukseen mahtuisi vielä yksi palkinto? Kunnianosoitus lyhytproosalle?