Kuvaaja: Pekka Rautiainen
Kolumnit

Kolumni: Kovin Kivi onkin kaikkein sirpaleisin

Pimeys.

Ensin on pimeää ja mieluiten myös lopuksi. Siinä välissä voi teatterissa tapahtua melkein mitä tahansa, vähän kuin ihmismielessä tai elämässä.

Nytkö se jo loppui?

Teatteriin voi mennä onneksi aina uudestaan siihen lopulta lähestyvään viimeiseen näytökseen asti. Elämään ei niinkään.

Making of Lean ensi-ilta on tänään perjantaina helsinkiläisessä Kom-teatterissa.

 

Kun astia on riittävän täynnä, siitä voi läikyttää ihan huoletta vähän yli.

Teatteriväellä on sellainen ikivanha taikausko, että ennakkonäytöksissä ei saisi taputtaa. Näyttelijät poistuvat kiireen vilkkaa näyttämöltä.

Kaikki on alussa, kun näytelmä on ohi. Tämä oli vasta harjoittelua, mutta silti jo niin valmista, kuin olisi aina ollut.

En ole mikään kriitikko, mutta sanon silti: Juho Milonoff (Kivi eli Kiwi eli Stena eli Sakkeus) on loistava kuten myös Sara Melleri umpiruotsinkielisen Charlotte Raan (Lean) roolissa.

 

Aleksis Kivi (1834–1872) on koulukirjojen traaginen hahmo, joka kirjoitti, kärsi, kirjoitti ja taas kärsi sekä kuoli nuorena, onnettomana, köyhänä ja pataluhaksi haukuttuna. Kaikkihan me tiedämme Kiven, vai tiedämmekö?

Virallinen Kivi on jäänyt ohueksi. Itseään on kansakunta ylentänyt, ei ehkä sittenkään kirjailijaa.

Stena oli moottoriturpa ja hulvaton humoristi. Hän oli myös hillitön juoppo ja työnvieroksuja, jonka seksuaalinen identiteetti oli vähintäänkin moniselitteinen.

Aika tasan 150 vuotta ensimmäisen suomenkielisen näytelmän eli Lean ensi-illan jälkeen huomataan, mikä Stena oikeasti oli: kovin Kivi on lopulta kaikkein sirpaleisin.

Tämän ajan ilosanomaa voisi olla: eheys ei ole ihmisarvon minkäänlainen mitta.

 

Juha Hurmeen kirjoittama ja ohjaama komedia on nerokkaan luovuuden siivittämää täyttä asiaa, dokumenttia.

Viiltävä ajankohtaisuus tulee vahingossa, monikielisyys ja kulttuurien rikkaus, kaaosta lähentelevä sekaannuskin.

Jos komedian tarkoitus on naurattaa – naurattaa itkuun asti – niin Making of Lea on täydellinen.

Naurua ei ole koskaan liikaa. Aivan parasta voi olla nauru pimeydessä. Silloin pelko kuolee, kutistuu kasaan ja sen voi heittää pois.