Kolumnit

Kolumni: Lempeä pakko on hyvä renki, lukemisessakin

Kuva: Pekka Rautiainen

On jo (tai pikemminkin taas) jonkin aikaa ymmärretty, että kirjojen lukeminen vaikuttaa myönteisesti moneen asiaan. Sanavarasto karttuu, empatiakyky kehittyy ja niin edelleen.

Mutta miten lukemista edistetään? Miten nuoret ja kirjat saadaan yhteen niin pitkäksi aikaa, että itse kukin ehtii löytää itselleen sopivia teoksia ja ylipäätään saada koko hommasta otteen?

Lukemisen taito ei kehity itsekseen. Alkuun sellaisten kokonaisuuksien haltuunotto voi tuntua vaikealta.

Parin viime vuoden aikana on kehitetty paljon hyviä projekteja, joilla kirjoista tehdään taas tuttuja. On innostamista, houkuttelua, erilaisia palkintoja.

Yhdestä varsin tehokkaasta keinosta ei juuri puhuta, ehkä ymmärrettävästi. Lukemaan pakottamisesta.

Lepo vain nyt siellä te, jotka pillastuitte, ja lukekaa eteenpäin.

Sanasta “pakko” nousevat tietysti nopeasti mieleen Aleksis Kiven ankara lukkari ja 1980-luvun kouluvuosien hiostavat klassikoiden kahlaamiset.

Aika paljon on vettä virrannut Viipurintien sillan alla noista ajoista. Pakko ei merkitse sormille lyömistä tai ehdottomuutta.

Tuntuu, että pakottaminen ja innostaminen on nykyään viety termeinä turhan kauas toisistaan. Pakkoa arastellaan suotta. Jos jokin tuntuu aluksi hankalalta, se ei tarkoita, että kokeilut pitäisi välittömän nautinnon puutteessa lopettaa.

On totta, että elämä on täynnä kaikenlaisia pakkoja. Silti lukemisenkin yhteydessä voisi ajatella niin, että jos jokin asia on ehdottomasti hyväksi, siihen voi ja pitää vähän patistellakin.

Jos asia tuntuu hankalalta, siitä ei tule tapaa itsekseen. Sohvaperunakin oppii nauttimaan liikunnasta, kunhan saa alkusysäyksen. Jossain vaiheessa pakkopulla muuttuu iloksi ja itsestäänselvyydeksi.

Kouluissa on jo käytössä esimerkiksi lukutunteja, jolloin jokainen voi lukea mitä tahtoo – kunhan lukee.

Pakkohan se sekin on. Kuulemma toimii, ja lukutunteja toivotaan.

Eräs tuttuni kertoi käyttäneensä lukemispakkoa kotonaan sumeilematta, häpeämättä ja mainioin tuloksin. Menetelmän vastaanotto oli jopa varsin yllättävä.

Lukemaan pakottaminen naamioitiin vaihtokaupaksi. Tietty aika kirjallisuuden lukemista – sama aika konetta. Muuten ei konetta.

Alkuun kuului murinaa, mutta huoltaja pysyi lujana. Hampaatkin on pakko pestä, ja tämä on vähintään yhtä tärkeää, tuttava totesi.

Hiljalleen kirjat alkoivat kiinnostaa ilman kaupankäyntiä. Tarinat veivät mennessään, ja lukemisajat pitenivät omia aikojaan. Kirjoja alkoi ilmestyä sinne sun tänne. Tärkeää oli myös saada kirjoja omaksi.

Kun tuttava huomautti menetelmän kannattaneen, lapsi totesi hölmistyneenä, että häh – itsehän minä olen tämän lukemisen aloittanut.