Kolumnit

Kolumni: Maailman onnellisin kansa nukahtaa puhtaisiin lakanoihin

Kuva: Samu Pirinen
Kuva: Samu Pirinen

Livahdan teinin huoneeseen, kun poika ei ole paikalla. Voisin jättää lakanapinkan vuoteelle, mutta en jätä, sillä tarkoituksenani on tehdä hyvää.

Pelmautan peiton puhtaaseen puuvillaan ja pöyhin tyynyt kuohkeiksi. Lopuksi kätken käyntini päiväpeitteellä.

Hymyilyttää. Mieleeni palaavat lapsuuden lauantait ja se, miltä äidin mankeloimat, tuulelta tuoksuvat lakanat tuntuivat iholla saunan jälkeen.

 

Teini-iässä muistan ärhennelleeni äidille useinkin siitä, että ne parhaat farkut oli laitettu pesuun minulta kysymättä.

Siitä, että vuoteeseeni oli pyytämättä sijattu raikkaat lakanat, en reklamoinut koskaan. Poskea vasten painuva sileä kangas henki rakkautta, jota ei voinut olla tavoittamatta.

Viileissä vällyissä terävimpien tunteiden tyrskyt tasoittuivat ja tilalle hiipivät tyytyväisyys ja turva. Silkka onnellisuus.

 

Tuoreen kyselyn mukaan suomalaiset ovat toista vuotta peräkkäin maailman onnellisin kansa.

Onnellisuus on kulttuuri- ja määrittelysidonnainen ilmiö ja tulokset siksi tulkinnanvaraisia. Ykkössija herättää epäuskoa, kun muistaa esimerkiksi sen, miten kohtelemme vanhuksiamme tai kuinka moni tarvitsee lääkitystä masennukseen.

Maailman onnellisimmalla kansalla ei todellakaan ole kaikki hyvin.

Onnellisuutemme ei siis tarkoita ainakaan sitä, että elämä olisi keveää ja ongelmatonta. Onnellisuustutkija Markku Ojasen mukaan onnellisuuteen riittääkin se, että perusasiat ovat kunnossa.

Suomalaisten kohdalla tämä tarkoittaa sitä, että elämme yhteiskunnassa, jonka punoma turvaverkko virittyy allemme automaattisesti silloin, kun putoamme korkealta. Vaikka mekanismi ei aina laukea, se on periaatteessa olemassa.

Tästä voisi päätellä, että onnellisuuttamme määrittää vahvasti se, millaisten rakenteiden ympäröiminä elämme silloin, kun olemme syystä tai toisesta onnettomia.

Ehkä onnellisuus ei edellytäkään vaikeuksien puuttumista vaan onnettomuutta, jossa saamme ikään kuin automaattisesti tulla kannetuiksi.

Voisiko suomalaisten onnellisuus olla ytimeltään kokemus siitä, että saamme osaksemme pyyteetöntä hyvää?

Yhteiskunnan tarjoama hyvä ei valitettavasti ole tasa-arvoista, eikä se yllä jokaiseen tilanteeseen. Verkossa on aukkoja, joiden vaarallisuudesta päättäjätkään eivät ole yksimielisiä.

Aukkoja umpeen kuromaan tarvitaan yhteiskunnan alkeishiukkanen, yksilö.

 

Väsynytkin voi tehdä jotakin, sillä pienimmillään pitävät verkot ovat vain lakanan kokoisia.

Mitätön arkinen askare voi kasvaa ylisukupolviseksi muistijäljeksi siitä, että minulle on haluttu hyvää. Pyytämättäni.

Mankelia en omista, ja tuulen tuoksu on vaihtunut hajusteettomaan Erisaniin. Lauantaikin on toisinaan vain kahden viikon välein.

En anna sivuseikkojen häiritä.

Hymyilen itsekseni, kun suljen perässäni teinin huoneen oven. Viimeistään iltayön tunteina hän huomaa minun käyneen.

 

Kirjoittaja on humanisti, yksinyrittäjä ja perheenäiti Hämeenlinnasta.