Kolumnit

Miksi valtion ja kansan rahoilla pitäisi tukea huippu-urheilua?

Kuva: Pekka Rautiainen
Kuva: Pekka Rautiainen

Hämeenlinnan rantareitillä vastatuuleen hölkätessä iski tunne, että jotain oli jäänyt tästä keväästä puuttumaan. Kaipasin kasvoja.

Sääoikkujen takia jäivät kokematta kevättalven jäähiihtokelit. Aulangonjärvellä on aina niin hienoa nähdä auvoisia vastaanhiihtäjiä. Hiihtäjiä, jotka nauttivat kaksoisvuodenajasta, talven ja kevään lyödessä hynttyyt yhteen. Erottamaton pari suksilla: onni ja rauha.

Kun luonto ei enää tue ihmisen liikkumista kuten ennen, on ihmisen itsensä otettava enemmän vastuuta. Yhteiskunnan on organisoitava ja rahoitettava liikunta niin, että se on mahdollista kaikille.

 

Liikunta-ammattilaisten mukaan liikuntapoliittinen keskustelu on puuttunut vaaliteemoista (HäSa 8.4.). Suomen Painiliiton puheenjohtaja, lääkäri Tuomo Karila tuskaili kuinka liikuntapaikkojen rakentamisesta ja kunnossapidosta säästetään koko ajan.

Karilan mukaan ”liikunnasta on tullut Suomessa liian markkinavetoinen asia”. Voisi ajatella myös niin, että entistäkin markkinavetoisempi asia pitäisi tulla huippu-urheilusta.

Valtiollisen tai kansallisen urheilun rahan puutetta verrataan jatkuvasti vaikkapa Norjan resursseihin. Lisää liksaa, niin johan alkaa kulta kilistä!

Miksi valtion ja kansan rahoilla edes pitäisi tukea huippu-urheilua? Miksei sitä voisi sälyttää entistäkin enemmän yritysten kontolle? Mitä pahaa siinä olisi jos Iivo Niskasen nimen perässä lukisikin tulosliuskoissa isommalla Fischer kuin Finland?

Huippu-urheilusta säästyvän rahan voisi ohjata liikuntapanostuksiin vaikkapa kunnille jaettavina valtionapuina. Jotta saataisiin pidettyä liikuntapaikat kunnossa ja salimaksut alhaisina.

 

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos THL selvitti hiljattain, kuinka kunnat edistävät asukkaidensa liikuntaa. Kanta-Hämeessä hyvään tulokseen ylsi vain Riihimäki, lähikunnista Valkeakoski. Hämeenlinna päätyi useimpien muiden kuntien kanssa kategoriaan ”parannettavaa”.

Vuosi sitten UKK-instituutti laski paljonko vähäinen fyysinen aktiivisuus maksaa yhteiskunnalle: vähintään 3 miljardia euroa vuodessa. Tuttu lukuhan se siinä. Sote-uudistuksen tavoitteisiin kuului kustannuskasvun hillintä kolmella miljardilla.

On aika ottaa sote-säästöt omiin käsiin ja jalkoihin.