Kolumnit

Kolumni: Miljardeja sataa, silti pelko on ikuista

Kuva: Pekka Rautiainen

Siitä on nyt kolmisen vuotta, kun OP-ryhmän silloinen pääjohtaja Reijo Karhinen voivotteli isoon ääneen (Talouselämä 22.1.2016), että edessä on haastavin selviytymistaistelu sitten 1990-luvun pankkikriisin.

Kuulemma rakenteet ryskyivät juuri tuolloin ja oli jopa epävarmaa, mitkä finanssibrändeistä ovat olemassa hetken päästä. Suottaapi olla, että kilpailija syö tai taivas romahtaa niskaan.

Vastaavaa pelottelua on kuultu pankeilta koko kuluva vuosikymmen. Milloin tulee jenkkidigijätti, milloin höyhenenkevyt, mutta kimmoisa pelinmuuttaja, milloin ilkeä virkamies EU-tason säätelyineen, milloin pankkiunioni.

Viesti on ollut kirkas: jos näin jatketaan, viimeinen sammuttaa pian valot. Ensin tutuista ja turvallisista Suomi-pankeista, sitten lopulta koko taantuvalta EU-alueelta.

Ihan puille paljaille eivät nämä tutut ja turvalliset pankit ole onneksi joutuneet.

Viime vuonna OP:n tulos tosin laski – tuhanteen seitsemääntoista miljoonaan euroon. Vallilan palatsissa voi miljardin vuosituloksella taas jännittää edessä olevaa uutta vuosikymmentä ja sen haasteita.

Pankkikonserni Nordean viime vuoden liikevoitto laski niin ikään. Voittoa kertyi kuitenkin hieman alle neljä miljardia euroa. Nordean konsernijohtajan mukaan tulos ei vastaa tavoitteita, ja haukkuipa tuloksen myös nurkkaaja Christer Gardell.

Tulos on kuulemma aivan liian alhainen ja hallitusherrojen anteeksipyyntöjen aika on nyt ohi. Finanssivallan kammareissa disruptiohöpinä sekä vertailut Nokiaan ja iPhoneen siis jatkukoot.

Muutkin menestysalat voisivat ottaa oppia pankkien puheenparresta. Loistotuloksen tekeminen on aina palkitsevaa, mutta mörkö voi odottaa jo kulman takana.

LinkedIn-profiileissa ei enää hymisteltäisi oman firman “pöhinää”, hehkutettaisi Great Place to Work -sertifikaattia tai jaettaisi Steve Jobsin suuhun pantuja businesslatteuksia.

Ei, puolimonopolistisessa asemassa olevien firmojen monimiljonäärijohtajat vaikeroisivat kaiken pahuutta, poliitikkojen yksinkertaisuutta, regulaation tyhmyyttä ja konkurssin väistämättömyyttä.

Samaan hengenvetoon vaadittaisiin jatkuvaa uudistusta, digitaalisen transformaation syväjohtamista ja strategian proaktiivista jalkauttamista. Työntekijät ja keskijohto pelaisivat yhä hevonpaskabingoa – kuten nyt monessa pankissa.