Kolumnit

Kolumni: "Olen itsellenikin kuin hämärää sumua"

Kuva: Pekka Rautiainen

Algoth Tietäväisen, myöh. Algot Untolan, Irmari Rantamalan, eli Maiju Lassilan syntymästä on tänä vuonna kulunut 150 vuotta ja kuolemasta 100 vuotta.

Vuotta on jäljellä tätä perjantaiaamuna luettaessa neljä päivää. Kirjailijan syntymäpitäjässä Tohmajärvellä juhlavuotta on sentään vietetty, muutoin tiettävästi ei.

Laajemmin juhlittavaksi Untola on ilmeisesti yhä liian vaikea ja ristiriitainen. Hän ei levottomuuttaan pysy oikein vieläkään kansakunnan kaapin päällä.

Viimeistään ensi maanantaina kello 23.59 hieno, osin jopa vallankumouksellinen kirjailija on maljansa ansainnut.

Lukioaikaisen äidinkielen opettajani ehdotuksesta tein kauan sitten esitelmän Maiju Lassilasta. Tässä sitä nyt ollaan.

Upotin itseni inhimillisesti katsottuna aivan liian aikaisin mahdottomaan ja nyttemmin karnevalistiseksi kutsuttuun kirjalliseen maailmaan sekä perusteellisen monimielisen kirjailijan – ja lehtimiehen sielunmaisemaan.

Irmari Rantamalan nimellä kirjoitettu Harhama (1909) on massiivinen ja osin omaelämäkerrallinen järkäle, jonka kolmas osa jäi ilmestymättä.

Maiju Lassilan Tulitikkuja lainaamassa (1910) -kirjan elokuvaversion (1938) piilovaikutusta kenties oli, että muutin aikoinaan Hämeenlinnaan: Aku Korhonen ja Uuno Laakso seikkailevat possun perässä lähes tunnistettavassa pikkukaupungissa. Varsinkin possu on sympaattinen.

Juha Hurme on mm. kaivanut mainioon Sanamyrsky-pienoisnäytelmäänsä Untolan elämää Porissa vuonna 1908 Satakunta-lehden salaisena päätoimittajana. Untola kirjoitti lehteen kymmenillä eri salanimillä ja makasi pitkään tuskissaan sairaalassa. Hänen kumppaninsa, leskirouva Olga Jasinski oli kaatanut happoa kirjailijan sukuelimille tapaninpäivänä vuonna 1907.

Vuonna 1918 ammutuksi Työmies-lehteen kirjoittamiensa pakinoiden vuoksi joutunut kirjailija luonnehtii Harhamassa itseään: ”olen itsellenikin kuin hämärää sumua”. Kukapa ei joskus olisi.

Sosialisti Untola ei ollut, mutta periaatteellisena lehtimiehenä hänen kerrotaan toimittaneen Työmiestä viimeiseen saakka, kun muu toimitus oli jo paennut valkoisten vallattua Helsingin.

Onneksi pakinoitsijoita ei enää Suomessa ammuta (ei ainakaan toistaiseksi).