Kuva: Samu Pirinen
Kolumnit

Kolumni: Sielujen sympatia edellyttää olennaisen paljastamista

Ystävänpäivä rantautui Suomeen, kun olin kukkeimmassa teini-iässä.

Rapakontakaisista tv-sarjoista tuttua rakastavaisten juhlaa markkinoitiin meillä pitkään nimenomaan ystävyyden nimikkopäivänä.

Tiiviissä tyttöporukassamme otimme siitä kaiken irti. Vaihdoimme pinkkejä pikkulahjoja ja postikortteja.

Sittemmin aikuistuminen, teemajuhlaähky ja yhteydenpidon digitalisoituminen ovat tehneet tehtävänsä.

Tervehdykset jäänevät tänäkin vuonna siihen, että jaan Facebook-seinälläni tämän kolumnin: Hyvää ystävänpäivää siis, rakkaat ystävät!

Nyt keski-iässä lukeudun niihin onnekkaisiin, jotka yhä voivat kutsua muutamia ihmisiä elämässään lapsuudenystäviksi.

Ikiystävistä tekee erityisiä se, ettei heille tarvitse selittää sitä, miksi on sellainen kuin on. Historia on tiedossa ja mikä parasta, monilta osin jaettua.

Ystävyyden ytimessä on se, että elettyä elämää ei voi eikä tarvitse piilottaa – vaikkakin sen seurauksena on joskus kasvettu hämmästyttävän erilaisiksi ihmisiksi.

Nuorempana ajattelin, että lapsuudenystävät riittävät.

Miksi pyrkiä uusiin syviin suhteisiin, kun tuntuu, ettei aika riitä edes pitkäaikaisimpien ystävyyksien vaalimiseen? Ja miten kukaan, jonka ei ole kasvanut kanssani, voisi koskaan ymmärtää minua kaikkine puolineni, kokonaisena?

Sittemmin elämääni on tullut erilaisia ja eri-ikäisiä ystäviä, jotka ovat osoittaneet epäilykseni turhiksi.

Vaikka mekään emme ole aikuistuneet samankaltaisiksi emmekä edes samanaikaisesti, yhdistää meitä jokin minuuttamme erityisellä tavalla merkitsevä tekijä. Olemme äitejä joko eläville tai kuolleille lapsillemme tai molemmille, vaalimme intohimolla arvojamme tai kenties ammatillisen kiinnostuksen kohteitamme.

Liekkiin aikuinen ystävyys on leimahtanut etenkin silloin, kun yhdessä on ollut yhtä helppoa itkeä kuin nauraa.

Halusta huolimatta kaikkien kanssa ei kuitenkaan kyde eikä ainakaan syty. Miksi?

Ihmisistä, jotka pitävät itsellään olennaisimman siitä, minkä kautta heidät voisi hahmottaa, on vaikeaa saada otetta. Sielujen sympatia jää syntymättä, ja tuloksena on korkeintaan lupsakka tuttavuus, arvokas tosin sekin.

Aito yhteys edellyttää, että molemmat osapuolet suostuvat syvälle.

Kun yhdessä elettyä historiaa ei ole, on antauduttava eri tavalla kuulluksi. On rohjettava tuoda kahvipöytäkeskusteluihin ne kokemukset ja asiat, jotka määrittävät meitä voimallisimmin.

Aikuisiällä alkaneen tosiystävyyden parasta sytykettä onkin kaikki se, minkä olemme itsestämme valmiita paljastamaan.

Haaste on siinä, että merkityksellisin meissä on monitahoista ja usein kipeää. Siksi sen paljastaminen altistaa sille, että emme ehkä tule nähdyiksi siten kuin haluaisimme.

Riski kannattaa ottaa. Liekki lämmittää muulloinkin kuin ystävänpäivänä eikä se katso sen enempää ystävän kuin ystävyyden ikää.

Kirjoittaja on humanisti, yksinyrittäjä ja perheenäiti Hämeenlinnasta.