Kuva: Terho Aalto
Kolumnit

Kolumni: Tonni käteen kuulostaa hyvältä

Huhtikuun vaaleja yritetään puristaa teemavaaleiksi, lähestulkoon yhdenasianliikkeeksi. Ilmasto-, perustulo-, hoiva-, hävittäjä- tai maahanmuuttovaaleja ei ole tulossa, vaan eduskuntavaalit.

On melkoista näköalattomuutta kutistaa tärkeitä vaaleja vain tietyn, joskin tärkeän, aihepiirin ympärille. Tulevan nelivuotiskauden asialista on varmasti laaja-alaisempi kuin nyt luulotellaan.

Vaalitaistelun avaukseksi korkeat virkamiehet pitivät jo perinteeksi muovautuneen saarnansa, luulot pois -analyysin valtiontalouden näkymistä. Suunta on oikea, mutta vauhti riittämätön.

Synkkien ilmeiden ryydittämä katsaus suunnattiin puolueille ja ehdokkaille. Ilonpilaajiksi ryhtyneet talousviisaat niistivät kärjen rehvakkailta lupauksilta.

Viesti saattoi mennä perille, mutta tuskin siitä monikaan välittää. Äänestäjille pitää puhua mukavia, ei jankuttaa kestävyysvajeesta. Tonni käteen kuulostaisi jo joltakin. Ikävyyksiin ehtii palata sitten vaalien jälkeen.

Kunnallisalan kehittämissäätiö kysyi kansalaisilta kansanedustajien sopivaa lukumäärää. Peräti puolelle riittäisi sata edustajaa nykyisen kahdensadan sijaan.

Jopa on ajateltu typerästi, jos ollenkaan! Sellainen tietäisi harvainvaltaa, jossa pieni oligarkkien joukko päsmäröisi kaikkea. Sitäkö suomalaiset todella haluavat?

Tutkimus ilmentää umpimielistä yhteiskunnallisten luottamustehtävien halveksuntaa ja mustan mielen syvimmissä sopukoissa lymyävää herravihaa. Ylisukupolvinen kansansivistystyö on näköjään edelleen hiukan kesken.

Jos Hämeenlinnan kokoisessa pikkukaupungissa on 51 valtuutettua, kahdensadan edustajan kansallinen parlamentti ei todellakaan ole liian iso. Kaupunginvaltuuston ja eduskunnan esityslistojen painoarvo on erilainen, samoin päätösten vaikuttavuus.

Suomi on laaja maa, vaalipiirit erilaisia ja eroja on myös niiden sisällä. Jotta kansanvalta edes vähän toteutuisi, edustajamäärää ei sovi vähentää.

Helsingin joutilaisuusvyöhykkeen lattekuppiloiden vihervasemmistolaisessa atmosfäärissä, kainuulaisen korpikommunistin aateperillisen puhetilaisuudessa tai Tampereen kokoomusrouvien kahvikekkereillä puhutaan politiikkaa kovin erilaisista tulokulmista.

Eduskunnassa on nyt kymmenkunta poliittista ryhmää ja sen ulkopuolella lähes sama määrä pienpuolueita. Äänikynnys on jo riittävän korkea, eivätkä kaikki tuulimyllyn lämmittäjät yllä parlamenttiin.

Joidenkin mielestä puolueita on liikaa, mutta kansanvalta kestää myös kaikenkarvaiset pienpuolueet. Se sietää Väyrysen ja Harkimonkin.

Myös luonnollinen poistuma toimii. Puolueista liberaalit, perustuslailliset, TPSL ja seteliselkärankainen SKYP ovat kadonneet kartalta. Niiden sanoma ei puhutellut äänestäjiä.

Eduskunnan vuotuiset kulut suomalaista kohti ovat parikymmentä euroa. Se on halpuutettua demokratiaa, jatkuvaa erikoistarjousta.

Suomalaiset on luokiteltu maailman onnellisimmaksi kansakunnaksi. Miksi me kuitenkin aina valitamme? Jos onkin niin, että vain ainainen ruikutus olemattomista ongelmista tekee meidät onnellisiksi.

Kirjoittaja on ansaittuja eläkepäiviään viettävä Hämeen Sanomien pitkäaikainen toimittaja.