Kolumnit

Kolumni: Touko Aalto teki kunnioitettavan ratkaisun

Politiikka on raakaa. Erityisen raaistava elementti on julkisuus, josta on tullut jatkuvaa, kaikenkattavaa ja melkein kaikenrepivää. Se imee voimat.

Jyväskyläläinen Touko Aalto valittiin suurin toivein kesällä 2017 vihreiden puheenjohtajaksi. Hänestä piti tulla vakavasti otettava pääministeriehdokas.

Keskiviikkona Aalto ilmoitti, että väistyy sairautensa takia puheenjohtajan paikalta.

Ilmoituksessa oli aitoa inhimillisyyttä, kun Aalto toivotti: ”Pitäkää huolta jaksamisestanne.” Toivotusta on hyvä itse kunkin noudattaa.

Puolueen puheenjohtajan pitää olla lähes ylivertainen ja kestää jatkuvaa kokovartalotarkastelua. Hetkinen, vai pitääkö?

Poliitikonkin on suojeltava ensimmäiseksi itseään. Muuten hän ei voi edistää itselleen ja poliittiselle liikkeelleen tärkeitä asioita. Ihanteet ja realismi eivät aina kohtaa. Nyt ne suorastaan törmäsivät.

Kaikkea ei tarvitse jaksaa ja sietää. Ihannekuvat kaiken jaksavista ja muiden puolesta uhrautuvista sankareista ovat höpinää niin politiikassa kuin muutenkin.

Aalto epäonnistui puheenjohtajana. Se on asian yleinen puoli, josta seuraavat jatkojärjestelyt hänen puolueessaan.

Vihreillä on ensi kevään eduskuntavaaleissa edelleen tilaisuus nostaa kannatustaan. Toki se karkaa koko ajan käsistä, kun epävarmuus jatkuu.

Ennusmerkit ovat huonot, kun puheenjohtajaksi ei oikein voi huutaa vanhoja Ville Niinistön ja Pekka Haaviston kaltaisia nimiä ja uudet ovat suurelle yleisölle uppo-outoja.

Vaalien jälkeisistä hallitusneuvotteluista on tulossa vaikeat. Jos vihreät haluavat ajaa ilmastotavoitteitaan, ei siihen oikea paikka ole oppositiossa mököttäjän tuolilla.

Suomalaisten ilmasto- ja ympäristötietoisuus eivät ole koskaan olleet niin korkealla kuin nyt. Tilaisuus on vihreille nyt tai ei koskaan. Jälkimmäinen on todennäköisempi, kun puolue ajelehtii ilman johtajaa.

Touko Aalto ei jaksanut saatanallista rallia, mikä on hänelle ihmisenä vain kunniaksi. Masennus on kansansairaus, mitä ei pidä kierrellä, eikä tippaakaan vähätellä.

Aalto sai osakseen kohtuutonta ryöpytystä asioista, joilla ei ollut kovin paljon merkitystä hänen tehtävänsä hoitamisessa. Saasta ei valunut hänen hartioiltaan. Sen levittämisen rajoistakin on hyvä keskustella. Onko niitä enää ollenkaan?