Kolumnit

Kolumni: Urheilusponsori ei ole hyödytön demoni

Varsinkin suomalaisissa urheilupiireissä vallitsee osittain kummallinen 1930-luvun idealismi, jonka mukaan bisnesraha on likaista eikä kuulu puhtaaseen urheiluun. Urheilulla tienaaminen hyväksyttiin kunnolla oikeastaan vasta 1988, kun ammattilaiset päästettiin olympialaisiin, mutta lystin maksajia katsotaan edelleen kieroon.

Kun urheilussa käydään yhä kovempaa kilpailua myös taloudellisesti, ulkopuolinen sponsoriraha tulee tarpeeseen. Sponsorointibisnes on kasvanut Sponsor Insightin (2017) mukaan myös yritysten nähtyä urheilun rahoittamisen olennaisena osana omaa toimintaa ja tilaisuutena vahvistaa brändiään.

Sponsor Insightin barometrin mukaan yritykset käyttivät viime vuonna Suomessa urheilusponsorointiin 149 miljoonaa euroa ja markkina kasvaa kasvamistaan. Suomessa käydään tietysti nappikauppaa globaaliin tilanteeseen verrattuna. Statistan arvion mukaan maailmanlaajuisen sponsorimarkkinan (sisältää myös muun viihdesponsoroinnin, mutta urheilun osuus on suurin) koko on tänä vuonna jo 65,8 miljardia dollaria eli noin 57 miljardia euroa.

 

Kapina sitä vastaan, että joku urheilun ulkopuolinen toimija sijoittaa siihen (oli tämä muutoin miten sitoutunut urheiluun tahansa), on suorastaan koomista. Ilveksen kannattajat tylyttivät Liigan sponsoreihin liittynyttä Red Bullia lokakuun alussa tifollaan, jonka ilmaisuista oli säädyllisyys kaukana.

Hassua toimintaa sellaisen seuran kannattajilta, joka itse olisi ollut isojen sponsorirahojen tarpeessa kärvisteltyään vielä pari vuotta sitten talousvaikeuksissa kitsaan omistajan ja surkean seurajohtamisen takia.

Toisinaan myös seurojen säännöt ovat itse sulkeneet ovia. Helsingin Sanomat kertoi vuosi sitten, että SJK:n mesenaatiksi päätynyt Raimo Sarajärvi oli kiinnostunut sijoittamaan HIFK:n jalkapallojoukkueeseen. Hän päätyi Seinäjoelle, koska HIFK:n säännöt kielsivät enemmistöosuuden ja täten seuran päätösvallan myymisen.

Kun suomalaiset urheilijat ovat tehneet isoja sponsorisopimuksia kansainvälisten yritysten kanssa, tämä on johtanut usein kahnaukseen lajiliiton kanssa. Erityisen ongelmallisia ovat olleet rahapelialan sopimukset (esimerkiksi jääkiekkoilija Leo Komarovilla), kun kotimaisen urheilun suurin tukija sattuu olemaan Suomen oma monopoliyhtiö Veikkaus.

Olympiavoittaja Iivo Niskanen joutui laittamaan energiajuomatölkin paperipussiin, kun Hiihtoliiton sopimukset jarruttivat urheilijoiden omien sponsorien hyödyntämistä.

 

Huvittava on ollut myös median kanta. Isoista uutistoimituksista muun muassa Yle ja STT ovat pitäytyneet neuvostoliittolaisessa kapitalismin vastaisuudessaan sensuroimalla yleiseen käyttöön omaksuttuja sponsorinimiä kuten Hartwall Arena tai Veikkausliiga.

Yleinen perustelu sponsorinimien karttamiselle on ilmaisten mainosten välttäminen. Jos tätä linjaa haluaa orjallisesti noudattaa, toimittaja on suurissa ongelmissa esimerkiksi formuloista, ammattipyöräilystä tai kansainvälisestä lentopallosta raportoidessaan, kun suuri osa joukkueista kantaa sponsorin nimeä vailla vaihtoehtoa.

Suomessa vallitseva ilmapiiri ei varsinaisesti rohkaise sijoittamaan urheiluun. Tällöin ei tarvitse ihmetellä, miksi suomalainen urheilubisnes on myös varsin pienimuotoinen ja seuroja uhkaa silloin tällöin konkurssi.

Sponsorimarkkinan nopea kasvu on kuitenkin merkki siitä, että edistystä tapahtuu. Suomalaismenestyksen kannalta tämä on hyvä asia, sillä monelle yksilöurheilijalle juuri sponsorit tuovat taloudellisen selkärangan, joka mahdollistaa menestykseen vaadittavan harjoittelupanostuksen.