Kolumnit

Korjaamattomia ihmisiä

Kuva: Picasa
Kuva: Picasa

Antiikin filosofi Herakleitos (535–475) kirjoitti: ”Ihmisen luonne on hänen kohtalonsa (êthos anthrôpôi daimôn)”.

Onko siis niin, että heikkoluonteinen ihminen tekee samat virheet yhä uudestaan ja uudestaan ja kohtaa itsessään kerta toisensa jälkeen samat pettymykset? Ja sama toisinpäin – hyveelliseksi luonteeksi kasvanut toimii vaivattomasti oikealla tavalla eikä hänen tarvitse kamppailla oman itsekunnioituksensa eteen?

 

On selvää, että nykyinen tieteellis-tekninen osaaminen antaa meille mahdollisuuden korjata itseämme tavalla, joka vielä sata vuotta sitten olisi kuulostanut utopistiselta.

Me voimme korjailla kehomme rakenteita, aistia – ja sisäelinten toimintaa, aivomme suorituskykyä. Me voimme lisätä itseemme mekaanisia lisäosia. Mutta kykenemmekö me myös korjaamaan omaa luonnettamme, tapaamme reagoida ja olla läsnä? Voimmeko me korjata omaa persoonaamme?

 

Tämän vuosisadan eittämättä yksi suurista antropologisista kysymyksistä on, missä vaiheessa ihmisen itsemuokkaaminen saavuttaa tilan, jossa emme voi puhua enää samasta ihmisoliosta kuin aiemmin?

Onko mahdollista, että ihminen kykenee teknologisoimaan oman tietoisuutensa ja myös tällä tavoin tuotekehittelemään itseänsä mieleisekseen?

Onko mahdollista, että samalla tavalla kuin me puhdistamme itseämme haitallisista soluista ja bakteereista, me tulemme puhdistamaan myös muistiamme ja korjaamaan luonteeseemme pesiytyneitä vinoumia? Voisiko syntyä uusinta aikaa vieläkin uudempi tietoisuusteknologian aikakausi, jolloin kansalaiset voidaan jakaa luonteeltaan korjattuihin ja korjaamattomiin? Ja olisivatko toisaalla he, joiden ei enää tarvitse kärsiä luonteen tuomista heikkouksista ja toisaalla taas he, jotka vielä joutuvat taapertamaan eteenpäin oman kehnoutensa kanssa?

Hyveellisyys ja vahvatahtoisuus olisivat tässä skenaariossa samankaltaisia terveystuotteita kuin vaikkapa keinohaima tai keinosilmä.

 

Mutta emmekö me elä tällaisen kahtiajaon piirissä jo nyt?

Monet käyttävät jo nyt suuren osan ajastaan itsensä muokkaamiseen ja brändäämiseen muuttuvan maailman vaatimusten mukaiseksi. Heille elämä on jatkuvaa joksikin tulemista ja edistymistä kohti sitä mitä ei vielä ole.

Sitten on heitä, jotka eivät tähän kykene. Ja heitä, jotka eivät sitä halua. Nämä viimeksi mainitut eivät tähtää luonteensa jalostamiseen, vaan pyrkivät tulemaan toimeen itsensä kanssa sellaisena kuin ovat. En sano, että he olisivat onnellisia, mutta kuitenkin sillä tavoin vanhanaikaisia, että heille riittää se mikä jo on.

Entä mikä on tilanne ylihuomenna? Koittaako aika, jolloin korjaamattomat ihmisyksilöt käyvät yhtä harvinaisiksi kuin ne luonnonkansat, jotka tänä päivänä elävät teknokulttuurin ulottumattomissa?

Koittaako aika, jolloin ihminen ottaa haltuunsa oman tietoisuutensa ja saa vapaat kädet muokata luonteensa sellaiseksi kuin haluaa?

Ja mitä sanoo siihen Herakleitos? Onko sellainen olio enää ihminen ensinkään?

 

Kirjoittaja on hämeenlinnalainen filosofi ja kirjailija.